Pahuuden paluu

Sateinen ja tuulinen lauantaiaamu toi mukanaan surullisia uutisia Ranskanmaalta. Pariisi oli joutunut terroristi-iskujen sarjan kohteeksi. Tapahtuman on jo nyt kerrottu olevan yksi Euroopan historian synkimmistä. Satoja kuolleita, vakavasti haavoittuneita ja loukkaantuneita viidessä paikassa tehtyjen iskujen jäljiltä. Pariisin terrori-iskujen suunnitelmien koko julma laajuus alkaa vasta vähitellen paljastua. Toteutuneiden iskujen lisäksi suunnitelmiin kuului vielä suurempi tuho kuin mikä lopulta toteutui, mutta onhan tuota jo tuossakin ihan tarpeeksi. Ihminen on ihmiselle susi. Jotenkin aina ennen sitä naivisti ajatteli, että "kaikki pahuus" oli siellä jossain, mutta viimeistään nyt Schengenin vapaan liikkumisen myötä on pakko ajatella, että eihän sitä voi koskaan tietää. Mutta ei pidä kuitenkaan antaa pelolle valtaa. Ei edes silloin, jos joutuu työssään tahtomattaan uhkailun kohteeksi.

Uutiset veivät ajatukset äskettäin luettuun Jouko Heikuran "Asemapaikka New York" kirjaan. Kirja on kolmas kirja sarjassa, joka kertoo toimittaja Rakel Vargaksesta (os.Aho). Tällä kertaa hänen asemapaikkanaan on New York. Edelliset kirjat ovat sijoittuneet Lontooseen ja Balkanille ja nekin ovat lukujonossa.

  "New York oli lähes aina jalkeilla. Se tuntui pelottavan nopeatempoiselta ja rauhattomalta, suorastaan hermostuneelta. New York oli myös toimiva suurkaupunki: metrojunat kiitivät katujen alla läpi yön, baareista sai cocktaileja aamuun asti ja  lähimmästä kulmakaupasta kuuman kahvin tai rasiallisen donitseja milloin tahansa."

Rakelin työn Yhdysvaltain kirjeenvaihtajana piti olla suurvaltapolitiikkaa ja sen selittämistä asiaa ymmärtämättömille suomalaisille, reportaaseja ja elämänmenoa, tähtihaastatteluja ja etusivun uutisia.

"Hän istui Rockefeller Plazan reunaan penkille katselemaan elämänmenoa. Talvisin aukiolle jäädytettiin luistinrata ja pystytettiin New Yorkin suurin joulukuusi. Rakel oli ollut paikalla kun kuuseen sytettiin valot: orkesteri puhalsi nuotteja, tähtiliput liehuivat suorissa riveissä ja lapset kirmailivat luistinradalla. Hän oli silloin tiennyt törmänneensä amerikkalaisuuden ytimeen. Tunnelma oli ollut kuin Norman Rockwellin piirroksissa."

Työ Yhdysvaltain kirjeenvaihtajana murenee Sex and the City-elämästä kirkkaana syyskuun aamuna, kun Good Morning America haluaa kertoa hyviä uutisia: Itärannikolle oli luvassa lämmin, aurinkoinen päivä. Äkkiä kuuluu kuin kaupunkia lähestyisi ukkonen, vaikka säätiedotus oli juuri luvannut pilvettömän taivaan. Aamutelevisiossa ruutuun ilmestyy kuva World Trade Centerin torneista. Korkealla pohjoistornin seinässä on suuri reikä, joka pursuaa mustaa savua ja liekkejä. Lämmintä, aurinkoista päivää luvannut mies kertoo, että yhteen maailman korkeimmista pilvenpiirtäjistä oli törmännyt lentokone. Erinomaisesta lentosäästä huolimatta.

"Tuli tuolta ja ajoi suoraan päin tornia", hän sanoi ja osoitti Hudson joen yli, "Iso matkustajakone, pirun matalalla ja piti niin kovaa meteliä että korvani olivat haljeta. Syöksyi täysillä päin."

"Hirveä onnettomuus."

"Ei se onnettomuus ollut."

"Ehkä koneeseen oli tullut vika ja se yritti kiertää World Tarde Centerin tornit ennen laskeutumistaan JFK:lle."

"Ei yrittänyt."

"Kun hän uudelleen nosti katseensa 40 korttelin päässä sauvuavaa pilvenpiirtäjää kohti, hän näki sen takana mereltä lähestyvän, aamuauringossa hopeisena välkehtivän toisen lentokoneen. Ääntä ei velä kuulunut, mutta se lensi paljon kovempaa ja matalampana kuin tavallisesti lentokenttää lähestyvät koneet. Rakel sai vihdoin putken kiinni kameran runkoon ja näki sen läpi kuinka kone katosi WTC-tornien taakse. Seurasi raju räjähdys, pilvenpiirtäjän runko leimahti ja näytti kuin sen vyötärölle olisi syttynyt tulinen balettihame."

Kaksi lentokonetta törmää World Trade Centerin torneihin, ja Rakel Vargas katsoo vierestä, kuinka ihmiset putoavat taivaalta kuolemaansa. Hän myös kokee kirjaimellisesti sen, mitä tarkoittaa juosta henkensä edestä.

"Jyrinä kuului Rakelin selän takaa. Hän näki, kuinka etelätornin huipu alkoi pudota. Näytti kuin maa pilvenpiirtäjän alla olisi avautunut ja 110 kerroksinen torni alkanut syöksyä sen sisään. Romahtavan rakennuksen ympärille ilmestyi suuri valkoinen vaippa, joka alkoi levitä joka suuntaan. Jyrinä kasvoi korvia huumaavaksi ja Rakel ymmärsi viimeinkin mitä tarkoittaa juosta henkensä edestä. Kun romahduksen aiheuttama savusumu alkoi hälvetä, Rakle näki että vain toinen torneista oli pystyssä. Samassa antennia katollaan kannatteleva pohjoistorni tärähti ja heilahti kuin ajatuksen voimasta. Alkoi kuulua taas voimakasta jylinää. Betonia alkoi syöksyä taivaalta kuin vettä putouksesta. Näytti siltä kuin pilvenpiirtäjä olisi lyöty maan sisään kuin suuri, kiiltävä rautanaula. Valtava pilvi nousi kohti taivasta, jähmettyi hetkeksi ja alkoi levitä lumivyörön lailla."

Terroristien aseina oli juuri neljä, mantereen ylilentoa varten täyteen tankattua konetta, jotka räjähtivät kuin palopommit. Vaikka kaksoistornit oli suunniteltu kestämään suuren matkustajakoneen osuma, ei laskelmissa ollut otettu huomioon sitä, että koneen tankit olisivat täynnä räjähdysherkkää kerosiinia. Kolmas kone iskeytyi puolustusministeriö Pentagonin seinään ja vaikka 200 ihmistä kuoli, vaikutti tuho pieneltä New Yorkin iskuihin verrattuna. Neljäs kone oli jo ottanut uuden suunnan kohti Washington D.C:tä, kun kyydissä olleet matkustajat saivat tietää itärannikon tapahtumista ja he tekivät rynnäkön ohjaimoon. Neljäs kone syöksyi Pennsylvaniassa sen seurauksena metsään eikä todennäköisesti kohteena olleeseen Valkoiseen Taloon tai Capitol Hillille.

  "Tuhansia ihmisiä oli kadonnut ja kuollut. He olivat tukehtuneet, palaneet, murskaantuneet, jauhaantuneet tuhkaksi ja savusumuksi ja haihtuneet maailman tuuliin Manhattanin yllä."

Amerikkalainen draamantaju toimi kuten aina. Syyskuun yhdentenätoistapäivänä tehty isku sai nimen 9/11, joka sattuu olemaan myös maan kansallinen hätänumero. Tässäkö 2000-luvun Titanic?

Mutta minkälainen voima on aatteella, joka saa jonkun laittamaan ylleen räjähdeliivin täysin tietoisena siitä, että tehtävänä on laukaista ne räjähteet, aiheuttaa mahdollisimman paljon tuhoa ja menettää myös oma henki? 13.11. vietetty "Maailman kiltteyspäivä" ei todellakaan ollut Pariisissa kiltti. Ihminen on ihmiselle susi niin monella tapaa. Tavataan taas iloisimmissa merkeissä piakkoin!

Halloween - 'Cause this is thriller, thriller night...

Tänä viikonloppuna on vietetty pyhäinpäivää. Eilen oli myös asiaan sopivasti osuen "Taikuuden päivä". Kirjastokuningatarkin päätti kaivautua esiin luolastaan ja tehdä comebackin bloggaamisen maailmaan pitkän tauon jälkeen. Kuningaskunnan omasta mielestään köyhät ovat vaatineet Kirjastokuningattaren jakamattoman huomion siihen malliin, että setelipaino on pyörinyt laatat punaisina ja setelipölyä on yskitty kerta jos toinenkin oikein urakalla.

Meillä Suomessa pyhäinpäivä on edelleenkin enemmän harrashenkinen, koska silloin pitäisi pysähtyä miettimään niitä ihmisiä, jotka ovat kulkeneet kanssamme jossain vaiheessa elämämme taivalta, mutta ovat poistuneet jo keskuudestamme. Ja huomasinhan sen eilen, kun ulkoilessa kiinnitin huomioita siihen, että liikkeellä oli tavallista "sunnuntaiaamua" enemmän ihmisiä ja monella oli suunta hautausmaalle.

Mutta samaan aikaan pyhäinpäivän rinnalle on tullut myös amerikkalainen Halloween-meininki kurpitsalyhtyineen, naamiaisineen ja haamuleivonnaisineen. Jos Kirjastokuningattaren toinen jalka on tukevasti siellä Amerikan mantereella, niin kallistun myös enemmän sinne Halloweenin puolelle. Sehän on vähän kuin toinen pääsiäinen.

Olen pari Halloweenia viettänyt itse pääkallopaikalla ison veden toisella puolen ja hauskaa on ollut. Ensimmäisellä kerralla AuPairina ollessa oli ns. kaikki liossa lasten kanssa puuhastellessa. Olin pukeutunut noidaksi ja asiaankuuluvat varusteet saatiin mustista cowboybootseista, mustista farkuista ja paidasta sekä mustista jätesäkeistä tehdyistä kietaisuhameesta ja viitasta, jossa oli foliosta taiteiltuja tähtiä. Koko komeuden kruunasi naamamaalit ja vihreäksi värjätty kampaus noitahattuineen sekä kimalteleva taikasauva. Ainoa miinuspuoli oli se, että naamamaalin putsaamiseen meni 250 g pötkö voita + pari tuntia sekä tuubi naamanpesuainetta ja vihreä hiusväri lähti noin neljännellä pesulla, vaikka aineiden piti olla vesiliukoisia.

Toisella kerralla tein elämäni ensimmäisen kerran tuttavuutta kurpitsalyhdyn kanssa. Sekin tosin meni vähän vinksalleen, koska olin enemmän kiinnostunut itse lyhden työstämisestä, kun taas kaverit olivat enemmän kiinnostuneita kurpitsan siemenien paahtamisesta ja syömisestä. Kävimme myös läheisellä farmilla, jonne oli rakennettu "Haunted House"-tapahtuma kummitustaloineen ja heinäkärryajeluineen pimeässä metsässä...ja mehän emme suinkaan olleet siellä metsässä yksin...hui! 

Parvekkeen lisäksi viime aikoina kurpitsa on ollut in myös Kirjastokuningattaren ruokapöydässä. En ole siitä koskaan aiemmin oikein innostunut, mutta nyt olen aivan myyty. Juustohöylällä siitä saa kivoja siivuja, jotka sitten paistan pannulla. Vähän voita (ja sen pitää myös olla oikeaa voita), ripaus suolaa, pippuria ja jotain muuta kivaa paprika-/chilipohjaista maustetta ja loraus omenaviinietikkaa ja se on siinä. Toimii myös raasteena esim. riisin ja jauhelihan kanssa. Se on vähän kuin söisi keltaista porkkaanaa, mutta kypsyy porkkanaa nopeammin. Ja nimenomaan sen pitää olla kunnon "vanhanajan pyöreä oranssi kurpitsa". Myskikurpitsaa kokeilin ja söihän sitä ennemmin kuin turpaansa otti, mutta maku ei ollut niin hyvä ja pyöreän pehmeä.

Ja Halloweenhan ei ole mitään ilman edesmenneen Michael Jacksonin "Thriller"-biisiä...'Cause this is thriller, thriller night...Joten viettäkäämme huomenna kansallista kateuspäivää! Ja tavataanhan taas!

Kesä maistuu mansikalta

Jälleen on tullut se kauan ja hartaasti odotettu aika vuodesta, jolloin toinen toistaan komeammat punaiset yksilöt yrittävät kiinnittää ohikulkijan huomiota paikallisilla toreilla ja suurten markettien edustalla. Ne suorastaan vaativat pääsyä mukaasi arvaamatta laisinkaan, että se on matka, jolta ei ole paluuta. Eli tuoreet mansikat ovat saapuneet! Nam!

Vaikka kesä onkin säiden suhteen välillä tarjonnut toivomisen varaakin, niin mansikoille se on ainakin tehnyt hyvää. Kokoa ja näköä riittää, kuten myös makuakin, vaikkakin maku on kenties hieman joutunut kyllä antamaan periksi säiden herralle. Mutta hyviä ne ovat joka tapauksessa. Tänä viikonloppuna on Kirjastokuningattaren kurkusta alas matkannut kilo ja se toinenkin ja varmaan myös se senkin jälkeinen. Tuoreina ne ovat kuitenkin parhaimmillaan.

Työviikon päätteeksi Kirjastokuningatar heitti lenkkitossut jalkaansa ja suunnisti happihyppelylle (josta se hyppely on kyllä aika kaukana) karistaakseen setelipainossa pöllynneen paperipölyn ulos keuhkoistaan. Kylille oli eksynyt myös Kotosen täti, joka hyvin sujuvasti seurusteli jäätelönsä kanssa paikkakunnan parhaimmalla jäätelökioskilla. Myöhemmin selvisi, että ne mukana kulkevat olemattomat, erittäin vilkkaan mielikuvituksen synnyttämät laiskuusläskit ja mukavuusmakkarat olivat viikonlopun alkajaisiksi suunnitelemassa letkajenkkaa. No, selvisi ainakin syy siihen väenpaljouteen jäätelökioskin lähettyvillä (tosin lienee oma osansa ollut myös vanhojen laivojen regatalla).

Oletko koskaan tavannut himoshoppaajaa? Ja nyt ei puhuta Kirjastokuningattaresta. Kyseessä on Sophien Kinsellan fiktiivinen henkilöhahmo Becky Brandon (Blomwood), joka tunnetaan myös himoshoppaajana. Kirjasarjassa on on juuri ilmestynyt suomeksi seitsemäs osa "Himoshoppaaja tähtien tiellä". Siinä Becky muuttaa miehensä töiden perässä Los Angelesiin yhdessä kolmevuotiaan tyttärensä Minnien kanssa. Rodeo Drive...here comes Becky.

 "Siis Losissahan nyt ollaan. Julkkisten kotikonnuilla. He ovat paikallinen luonnonilmiö. Kaikkihan tietävät, että Losiin tulaan julkkiksia katsomaan, ihan niin kuin Sri Lankaan mennään katsomaan norsuja".

"Sitä vaan, että olen kuullut pelkkää hyvää eräästä paikasta. Se on nimeltään Golden Peace. Oletko kuullut siitä?".

"Olen, totta kai. Se vieroituskeskus"

"Ei se ole pelkkä vieroituskeskus", Luke sanoo. "Siellä on paljon eri ohjelmia, ja siellä hoidetaan kaikenlaisia...häiriöitä. Sillä tyypillä, jonka kanssa puhuin, on tyttöystävä, joka oli ennen kauhea hamstraaja. Tytön elämä oli mennä pilalle. Hän hakeutui Golden Peaceen ja selvisi tosiaan ongelmastaan. Tuli vain mieleen, voisiko jostain sellaisesta olla apua. Siis sinulle?"

Kestää hetken, ennen kuin oivallan, mitä Luke tarkoittaa. "Minulleko? Mutta enhän minä ole mikään hamstraaja. Tai alkoholisti".

"Et, mutta sinä...", Luke hieraisee nenäänsä. "Sinulla on ollut joskus taipumusta tuhlailuun, eikö niin?".

 Beckyn ja Luken pieni Minnie-tyttö on kerrassaan hurmaava. 

 "Perillä ollaan! Esikoulu kutsuu! Kulta, jännittääkö sinua?".

"Jenkkitolveroratissa", Minnie vastaa rauhallisesti.

Tuijotan häntä kauhuissani. mistä hän tuon on oppinut? En kai minä sanonut niin?

"Tolvero", Minnie sanoo minusta piittaamatta. "Jenkkitolvero ratissa, jenkkitolvero ratissa..."

Kaikesta huomaa, ettei omena Minnien kohdalla ole kauas puusta pudonnut. Voi vain kuvitella millainen "pikku-fashionista" Minniesta vielä tulee.

"Mun aurinkolasit", Minnie sanoo heti äkättyään vintage-Missonit. "Mun, mun, mun..."

"Minnie!", sanon ankarasti. "Ei saa sanoa mun!".

"Kiitos", Minnie korjaa heti. "Kiiiii-tos!".

"Ei kulta Nämä ovat äidin".

"Kiiii-tos", Minnie hyökkää päättäväisesti lasien kimppuun.

"Ota sinä vaikka"...katselen ympärilleni ja huomaan leikkikäsilaukun, jonka sitten ojennan hänelle. "Tämä".

Minnie katselee sitä halveksivasti. "Niin eilistä", hän muotoilee huolellisesti ja paiskaa laukun lattialle.

Losissa Becky on päättänyt luoda uuden uran tähtistylistina ja kun Becky jotain päättää, aina sattuu ja tapahtuu. Todella mukava kirja, jota oli pakko vaan jatkaa ja jatkaa, vaikka tiesi, että Becky lopulta kokisi "herätyksen" nähdäkseen itsensä niin kuin muut läheiset hänet näkivät. Kirjan loppu antoi ymmärtää, että lisää on tulossa.

Toinen mielenkiintoinen kirja oli dekkarikuningatar Agatha Christien "Hercule Poirot ja huvimajan arvoitus". Kuten varmaan niin moni meistä, myös Kirjastokuningatar on lukenut läpi kaikki Christien dekkarit jossain vaiheessa. Tässä kirjassa mielenkiinnon herätti kirjan upea kansi. Kuvitus on taiteilija Tom Adamsin, joka 1960-1970-luvuilla suunnitteli kaikki Christien pokkareiden kannet Englannissa.

Kyseessä on Agatha Christien vuonna 1954 kirjoittama pienoisromaani, jonka tuottojen avulla oli tarkoitus avustaa kirkon kunnostusrahastoa. Pienoisromaani jäi pöytälaatikkoon, mutta sen pohjalta Christie kirjoitti "Kuolleen miehen huvimaja" dekkarinsa. Tarina oli mukaansatempaiseva näinkin, joskin loppuratkaisu tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta. Lukiesssa jäi tunne niin kuin siitä väliltä olisi puuttunut iso osa, joka olisi vienyt kohti loppua. Tuskinpa kovinkaan moni osasi arvata sitä lukiessaan. En minä ainakaan!

Mutta kesä maistuu tällä hetkellä mansikalta, joten tavataanhan taas!

Kesällä kerran vai kerranko kesällä?

Kesän ensimmäinen kunnon lämpöaalto saavutti myös Kirjastokuningattaren valtakunnassa jokaisen kolkan. Tunteiden ja tuoksujen sijaan pikemminkin löytyi tuskaa ja tunnetta, mutta ei kovin paljon havaittavaa aivotoimintaa. Tulevan viikon sääennusteita katsellessa tuntuu se myös tällä erää olevan taas se viimeinen lämpöaalto. Haittaaks se? No ei haittaa! Sorsaemokin oli vienyt poikasensa hellepäivän aamuna aamu-uinnille ohitustien varteen. Katseli kovin tarkkaan, mitä jäbä duunaa ja aikansa poseerattuaan ilmoitti jälkikasvulle, että on aika jatkaa matkaa. Nopeasti muodostui jono emon selän taa ja lähdettiin uiskentelemaan aavalle ulapalle päin. Näitä luonnon pieniä ihmeitä on mukava seurailla kävelyreissuilla.

Tarkkasilmäisimmät ovat varmaankin huomanneet televisiota tuijottaessaan, että New Yorkissa katukuvassa näkyy punapohjaisia kenkiä, mutta myös paljon kumipohjaisia tennareita ja lenkkitossuja. Los Angelesissa niitä punapohjia on vieläkin enemmän. Punapohjaiset kengät ovat siis huippusuunnittelija Christian Louboutinin suunnitelmia kenkiä, joiden tunnusmerkki on kirkuvan punainen pohja...ja kallis hinta, sillä niihin saa helposti uppoamaan euron jos toisenkin. Esim. vuonna 2013 kallein kenkäpari maksoi n. 2800 euroa. Ja ei, Kirjastokuningattarelta ei löydy Louboutinia, vaikka kyllä olen niitä jalkaani kokeillut (en tosin noita liki kolmen tonnin kenkiä). Pystyssä pysyin, mutta askeltakaan en niillä 120 mm koroilla ottanut, enkä ota.

Eräs ikimuistoisimmista reissuista oli eräs toukokuinen reissu menneinä vuosina "Isoon Omenaan" eli New Yorkiin. Kaupungissa oli viimeiset pari päivää sellainen +29 asteen helle ja siellä ilman kosteusprosentti helteellä on toista kuin meillä Suomesssa. Kävelimme kaupungilla pakokaasujen keskellä imemässä vielä viimeiset henkäykset suurkaupungin sykkeestä, kun 5th Avenueta ylöspäin kävellessä alkoi jalkapohjissa tuntua outoa poltetta. Majapaikkamme ei ollut kaukana, joten jatkoin matkaa asiaa sen enempää miettimättä. Perille päästyä paljastui, että kummastakin kengästä oli sulanut kuminen pohja päkiän kohdalta. Eli kengässä oli ihan rehellinen tosi iso reikä, josta paistoi päivä läpi. Että taisi olla siellä kadun pinnassa asteita aika reippaasti.

Aiemmin keväällä taivalsin matkaa yhdessä Harold Fryn kanssa kirjassa:"Harold Fryn odottamaton toivioretki". Kirjaan on nyt ilmestynyt itsenäinen jatko-osa "Miss Queenie Hennessyn rakkauslaulu". (kirjailija itse tosin tekee selväksi sen loppusanoissa, ettei kyseessä ole minkäänlainen jatko-osa, vaan pikemminkin rinnakkaisteos). Kirja kuljettaa edellisen kirjan tarinaa kevyesti rinnallaan, mutta kertoo samalla myös Queenien tarinaa hänen odottaessaan Harold Fryn saapumista toivioretkellään. Ensimmäisessä kirjassa Queenie oli "vain" saattokodissa kuolemaa odottava nainen, mutta nyt hänestä paljastuu enemmän.

 "Voi olla että teen vittu kuolemaa, mutta en sentään vielä ole kuollut. Jos Harold Fry suhtautuu vaellukseensa vakavasti, hän saa luvan vaeltaa minunkin takiani. Muuta ei tarvitse tehdä kuin odottaa. Se käy helposti."

"Se on sitten sovittu", Finty sanoi. "Kaikki äänestävät yksituumaisesti kyllä. Tästä lähtien kukaan ei kuole. Kaikki odottavat Harold Fryn tuloa."

Tästä toisesta osasta puuttuu "se jokin"...se, joka saa kääntämään sivun toisensa jälkeen ja odottamaan mitä kaikkea vielä tapahtuukin. Kirja on toki hyvin kirjoitettu ja jos pidit ensimmäisestä kirjasta, pidät varmaan myös tästäkin. Mutta kirjat nimenomaan kannattaa lukea järjestyksessä. Tässä kirjassa kerronta on jotenkin hyppivää ja paljon ensimmäistä osaa rikkonaisempaa. Kenties se olisi ollut parempi, jos tarinaa olisi kerrottu jatkuvana tarinana "aikamatkustuksen" sijaan. Päällimmäiseksi jäi kuitenkin pienoinen pettymys. Joskin loppua kohti huvitti jo se, että aina kun saattokodissa tapahtui jotain, luku päättyi hautaustoimiston auton saapumiseen.

Ensimmäisen kirjan tavoin taas Andrew Davidsonin kuvitukset ovat hienoja, joskaan nyt kuvitusta ei ole niin paljon kuin aikaisemmin.

 Eli kesällä kerran vai kerranko kesällä? Tavataan taas!

Tästä kesä voi alkaa

Suomi on pikkuhiljaa palailemassa takaisin normaaliin arkeen keskikesän juhlinnan jälkeen. Aiemmin viikolla säätiedotus näytti aika surkealle juhlinnan suhteen, mutta loppujen lopuksi sää tarjosi varmaan kaikille kaikkea, paitsi lunta ja rakeita. Aikoinaan Amerikassa AuPairina ollessa tunsin erään suomalaisen tytön, jonka silloisen poikaystävän perheessä (amerikkalaisia) vietettiin kaikki juhlapyhät nurinniskoin. He saattoivat viettää jouluna pääsiäistä ja 4th of July:na (Amerikan itsenäisyyspäivä) joulua, koska halusivat olla erilaisia.

Meillä kuningaskunnassa juhannus sujui oikein rauhallisesti. Pääasiallisesti vaakatasossa sanoja tavaillen ja vähäosaisten auttamisesta toipuen, sillä tässä kuningaskunnassa ne eivät todellakaan lopu tänä kesänä kesken. Rauhallinen kaupunkijuhannus sopi kuvioihin tosi mallikkaasti tänä vuonna, sillä muuten varmaan olisin riidellyt jokaisen sopivalle etäisyydelle sattuvan kanssa ihan vaan silkasta riitelemisen ilosta.

Kirjastokuningataren pienet apurit olivat jalomielisesti käyttäneet kekseliäisyyttään ja tylsälläkin veitsellä katkoneet kaikki vastaan tulleet rapparin berberit (siis raparperit), kun ainoa terävä mukana ollut asuste oli järki ;-) Niinpä näistä herkuista valmistui sitten kahdenlaista piirakkaa.

 

Toisessa tosin oli käynyt jo pieni ponihäntäinen, kaksijalkainen rotta ennen kuvaamista ja toisessakin on kunnon kerros raparperihilloketta täytteen alla. Lisäksi täytettä on maustettu hillokkeesta erotetulla raparperimehulla. Jälkimmäiseen lisäsin myös tuhdin annoksen lemon curdia taittamaan makeutta ja siitä tuli todella hyvä ja pirteä piirakka. Samoin tuli duunattua aiemmin ensimmäistä kertaa tehtyä suklaakakkua. Tämä kakku kuulemma on vaan niin syntisen hyvää suklaariippuvaisesta suklaaholistista.

Juhannus toi mukanaan myös jonkinlaisen lämpöaallon. Parvekkella asustelevat kukat ovat innostuneet lämmöstä ja ovat ottaneet pientä kasvuspurttia viileän alkukesän jälkeen.

Joten tästä kesä voi alkaa. Tavataan taas!

Mutta kuinkas siinä kävikään?

Kuningaskunnan vähäosaiset ovat vaatineet Kirjastokuningattaren jakamattoman huomion täysin viime aikoina, joten hänen kuninkaallinen korkeutensa on kyllä ollut paikalla, muttei läsnä tällä foorumilla. 

Viimeksi jätimme Kirjastokuningattaren mysteerishoppailun pariin. Tarkoitushan oli siis hypätä metroon, matkustaa sillä melkein metroverkoston päästä päähän ja käydä ostamassa tarpeet kahteen laukun hihnaan. Kauppa on pieni, täynnä tavaraa, mutta samaan aikaan kuitenkin käsillään tekevän taivas. Sieltä löytyy varmaan melkein mitä tahansa. Niin nytkin kaikki tarvittava löytyi ja kaikki sujui vallan mainosti ilman suurempaa riehaantumista. Sitäkin on siinä kaupassa nähty.

 

Itsestäni melko ylpeänä päätin ottaa suunnan kohti keskustan suurta tavarataloa, johon joskus menneinä aikoina on viitattu "paremman väen" ostospaikkana. Sieltä oli tarkoitus käydä etsimässä erästä tiettyä aikakausijulkaisua. Ilman ollessa komean alkukesäinen (ennen uuden jääkauden alkua) päätin mennä vähän pidemmän reitin mukaan. Mikä virhe!

Matkan varrelle sattui valokuvausliike, jonne päätin poiketa vain katselemaan. Toinen virhe! Liike nimittäin oli päättänyt tempaista vaihtopäivän tiimoilta. Jo hiihtolomalla Ylläksellä haaveilin, miten upeita kuvia olisikaan saanut, jos kamerassa olisi ollut vähän isomman luokan objektiivi. Ajatus on itänyt pienessä mielessä jo pidemmän aikaa, sillä tässäkään asiassa halpa ei ole hyvä eikä sopivaa vähän käytettyä ole tielle aiemmin osunut. Ja niinhän siinä sitten kävi...

Tämä kaunokainen muutti sitten Kirjastokuningattaren luo asumaan. On uudenkarhea ja hintakin oli kohdallaan. Nyt vain pitäisi päästä sitten kuvaamaan.

Viimein pääsin sitten tuonne kohteena olleeseen tavarataloon. Ehkä köyhempänä kuin mitä alunperin olin suunnitellut, mutta ainakin paljon onnellisempana. Tavaratalossa askeleet veivät kuin itsestään delin suuntaan ja mukaan tarttui aivan taivaallista vispipuuroa, joka oli todella kuohkeaa ja jossa kaikki maut oli todella balanssissa. Ei kyllä meidän keittiössä synny tuollaista herkkua.

 

Ja kun kerta kulmilla oltiin, niin tottakai lakudonitsit kuuluivat päivän ohjelmaan. Toinen suosikkimaku on kinuski. Näitä pitää aina ehdottomasti saada, jos myyntipaikka osuu matkan varrelle, mutta parhaimmat saa Helsingissä.

Illan tullen hyppäsimme koko konkkaronkka sitten autoon ja suunnistimme vierailulle pienen tyttövauvan luo. Tuvassa aiemmin piipahtaneet muistanevat, että koko kevään on enemmän ja vähemmän ollut työn alla ns.birth sampler tälle pienelle prinsessalle. Nyt se oli viimeinkin valmis ja oli aika luovuttaa se eteenpäin. Samalla pikkuneiti sai vähän muitakin lahjuksia Kirjastokuningatteren valtakunnasta:

Huomion keskipisteellä oli vähän rankka alkutaival ensimmäiset viikot, mutta nyt näytti olevan elämäänsä oikein tyytyväinen. Tottakai myös isoveljienkin piti esitellä, miten hienosti hekin osaavat vauvaa pidellä. Pojista vanhempi näytti kyllä siltä kuin olisi miinaa sylissään pidellyt. Sinänsä jännä, että koko ajan olin 98 % varma, että vauva tulisi olemaan tyttö. Aiemminkin perheeseen on mennyt Kirjastokuningattaren käsien tekemää työtä kahteenkin otteeseen. Vanhemman lapsen työstä en harmikseni löytänyt julkaisukelpoista kuvaa, mutta tämä on keskimmäisen:

Pienille pojille oli jonkin asteinen "järkytys" se, että Kirjastokuningatarkin osasi rakentaa Legoilla, vaikka onkin tyttö. Nyt kuitenkin kuvia katsellessani huomaan kaipaavani neulaa, lankaa ja ruutupiirrosta. Ehkäpä siinä olisi ratkaisu...tavataanhan taas?

Matkalla jossain päin Suomea

Kirjastokuningattaren viime viikko sujui vähän lomafiiliksissä valtiovierailulla suurruhtinaskunnan ruhtinaan tiluksilla. Tarkoitus oli tarkistaa kevättöiden edistymistä niillä leveysasteilla, mutta ohjelmaan mahtui paljon muutakin mukavaa. 

Hyppäsimme ylimmän hovimarsalkan kanssa valtion omistaman VR:n kyytiin maanantaiaamuna ja suuntasimme matkaan kohti Helsinkiä. Matka sujui rattoisasti ruotsalaisen dekkarin parissa tähtiä tavoitellessa ja perillä olimmekin alta aikayksikön. Olen pienestä tytöstä saakka tykännyt yli kaiken matkustaa junassa. Ehkäpä siksi, että siinä ei matka-aika kulu vain ohikiitäviä maisemia katsellessa, vaan sen ajan voi kuluttaa vaikkapa kirjaa tai lehteä lukien. Kärsin nimittäin sekä bussissa että henkilöautossa melko usein matkapahoinvoinnista, jos katse ei ole tiukasti suunnattu edessä rullaavaan maantiehen ja se ei ole pidemmän päälle kovin kiva seuralainen.

Helsingissä liikkuminen on tottakai kätevintä joko apostolin kyydillä kahdella jalalla tai sitten metrolla. Ja melkein jokapaikastahan pääsee ainakin pois raitiovaunulla takaisin keskustaan.

Suurruhtinas oli jo eräällä aiemmalla valtiovierailulla hankkinut Kirjastokuningattaren hoville näppärän matkakortin.

 
Kortti on todella kätevä. Siihen voi ladata haluamansa summan edestä arvoa mm.metroasemilla ja se on voimassa niin kauan, kun siinä kortissa on arvoa. Toki se pitää näyttää lukulaitteelle joka kerta, mutta aina se kolikoiden kanssa pelaamisen voittaa. Yleensä pidämme kortilla sen verran arvoa, ettei aina joka reissun alussa tarvitse olla ensimmäisenä sitä lataamassa. Metro on kiva ja näppärä kulkuväline. Edelleenkään en ole päättänyt kummassa on paremmat metron liukuportaat: Helsingin yliopiston asemalla vai Kampissa.

Ensimmäisenä oli hakusessa ylimmälle hovimarsalkalle suorakulmainen, irtopohjainen piirakkavuoka. Uuden reseptin kokeileminen vaati nimenomaan sellaisen ja sellaista ei entisestään ollut. Kun osaa suunnistaa heti oikeaan kauppaan, ei tarvitse harrastaa kaupunkisuunnistusta. Alan erikoisliikkeestähän se löytyi ja piirakasta tuli heti hitti. No joo, ihan varmasti suklaaholistista, jos suklainen täyte on aika monta kertaa paksumpi kuin pohja.

Ohjelmassa oli myös tottakai rentouttavaa shoppailua mm. vanhan ajan paperikaupassa.

    
Korttivarasto kaipasi pientä täydennystä ja niitä varastoja tuli täydennettyä vähän muuallakin. Tuolla paperikaupassa oli kiva kierrätysidea, sillä siellä oli vanhoista kuvalehdistä ja värimainoksista askarreltu suojakuoria korttiostoksille.  

Hakusessa oli erityisesti Inge Löökin uusin "mummokortti", mutta sitä ei vielä mistään kaupasta silloin löytynyt. Nyt sekin löytyy kokoelman jatkeena muuta kautta hankittuna. Harmikseni huomasin, että Forumissa toiminut "Ideaforum"-kauppa, jossa oli mukava valikoima kortteja, on lopettanut toimintansa.

Tottakai ohjelmassa oli myös vierailu ruotsalaisessa huonekalujätissä. Jostain kumman syystä sitä lähipiirissä odotettiin jo ennakkoon kauhulla. Edellisen Kirjastokuningattaren vierailun jälkeen tarvittiin vuokrattu pakettiauto, jotta kaikki tavarat saatiin kotiin. Mutta se ei ole suinkaan Kirjastokuningattaren syytä, jos se oli rakkautta ensi silmäyksellä erään lipaston kanssa. Olemme viettäneet sen jälkeen sujuvaa yhteiseloa onnellisesti. Tällä kertaa vierailu sujui huomattavasti "paremmin". Itse asiassa tarkoitus oli mennä hakemaan sieltä jätevuoren jatkoksi paksuja mehupillejä ja pari pikkujuttua...tuli aika monta pikkujuttua, mutta tuli kyllä niitä mehupillejäkin.

Miten se voikin olla niin, että vaikka lähtiessä on selvä suunnitelma, mitä puutoslistalta löytyy, niin aina mukaan tarttuu niin paljon muutakin "tarpeellista"? Tarkoitus oli yhtenä päivänä mennä hakemaan tarpeet kahteen laukunhihnaan, mutta kuinkas siinä sitten kävikään? Sen kerron seuraavalla kerralla. Tavataan taas!

Jokapäiväinen ruokamme

Meillä Mikä-Mikä-Maassa on viime aikoina ilmassa ollut kovasti keväisiä kesänmerkkejä. Kirjastokuningattaren pihapiirin on vallannut vihreys ja tuntui, että se vihreys tuli melkein yhdessä yössä. Mukana tulivat myös ensimmäiset pihapiirissä ruokailleet jänikset. Ensin tuli yksi ja seuraavana iltana toi sitten mukanaan kaverinkin. Meno oli niin rajua, että ensin syötiin masu täyteen ja sitten pötkähdettiin pyykkinarujen alle pienille ruokaunille. Myös siilikin on jo bongattu iltakävelyltä. Parhaimpana kesäiltana niitä on ollut liikenteessä peräti viisi kappaletta.

 

Mikä-Mikä-Maassa kysytään melkein päivittäin:"Mitä tänään syötäisiin?". Kun ne erästä Kotosella viihtyvää tätiä lainatakseni "laiskuusläskit ja mukavuusmakkarat" vaativat sitä "oikeaakin ruokaa" tai muuten on myöhäisillassa sellainen sokerihumala päällä, että korvissa soi, hampaissa vinkuu ja yöllä on kyllä bileet. Paitsi niillä yksilöillä, joilla tuntuu olevan sisuskalut terästä ja suolisto kuparia. Oma lukunsa ovat ne superyksilöt, jotka pystyvät yhdessä yössä tuhoamaan Fazerin suklaarasiasta yhden kerroksen. Juu, ei Kirjastokuningatarkaan sitä uskoisi, jos ei olisi sitä omin silmin nähnyt.

Usein se ruoka on ihan peruskotiruokaa. Jauhelihahan vääntyy vaikka mihin, mutta kun perheessä on "ruoka-allergisia", joille pelkkä suolaa vahempi maustaminen saa aikaan jo hengenahdistusta, niin se voi olla joskus vähän haastavaa. Ja kun sen kokkaamisen pitäisi aina toisinaan olla myös nopeaa. Niinpä meillä Kirjastokuningattaren valtakunnassa mennään usein "musta tuntuu"-linjalla. Eli valitaan perusraaka-aine, kuten vaikka se jauheliha, ja sitten heitellään sekaan mitään mieleen juolahtaa. Esim. näin:

Ja mahdolliset jämät voi lämmittää seuraavana päivänä ja nauttia vaikkapa tortillan tai pitaleivän kanssa. Ruoka sisältää lorauksen sitä ja lorauksen tätä höystettynä hyppysellisellä tuota ja toisella hyppysellisen tuota. Vanha kunnon lihamureke toimii myös aina. Lihapullista nyt puhumattakaan.

Toinen monikäyttöinen ruoka-aine on broileri. Siitä saa loihdittua nopeasti maittavan aterian vaikkapa näin:

Tai vähän suuremmalla vaivannäöllä näin:

 Ja jatkojalostuksen voi tehdä vaikkapa näin:

Kirjastokuningattaren keittiössä kokataan hyvin usein niin, että ruokaa riittää pariksi päiväksi pienellä jatkojalostuksella. Erilaisia Tv:n kokkausohjelmia katsellessa voi vaan haaveilla kaikista niistä raaka-aineista, mitä siellä käytetään. Sitäpaitsi ei ne ruoka-aineet näytä marketin hyllyssä yhtään niin hyvälle kuin siellä Tv:ssä. Pienenä poikkeuksena joku Hakaniemen kauppahalli Helsingissä tai joku muu kauppahalli, joka Kirjastokuningattaren valtakunnan lähiraitilta kyllä valitettavasti puuttuu. Lihansyöjille autolla liikkuva lihatiski tuo jonkinlaista helpotusta asiaan.

Tosin silloin kun Kirjastokuningattaren kyökissä leivotaan, niin välillä laitetaan suurta vaihdetta silmään. Tänään tuli väännettyä kakkuja oikein liukuhihnalta ja kaikissa on jossain muodossa suklaata.

Melkein piti painaa jo paniikkinappulaa siinä vaiheessa, kun haluttiin suklaakakku. Ei täytekakku, vaan kahvikakulta näyttävä suklaakakku juhlapöytään. Ja kakun jujun piti vielä olla siinä, että se näyttää ulkoapäin joltain muulta kuin suklaakakulta. Ei auttanut muu kuin sukeltaa Kirjatokuningattaren oman kirjaston uumeniin ja aloittaa syvänmeren sukellus suklaan ihmeelliseen maailmaan. Onhan tuota tullut kokeiltua mm. kakku, johon meni kolmen vartin pullo viskiä (ja kuulemma pelkästä tuoksusta tuli jo känniin) ja kakku, joka vaati 1,5 kg kolmenlaista suklaata. Jälkimmäisen leikkaamiseen olisi kyllä vaadittukin sitten jo moottorisaha, mutta hyvää se kuulemma oli.

Niinpä soveltavan keittiötieteen tuloksena syntyi tälläinen tuotos:

Taikinaa vaan tuli niin reippaasti, että siitä tulikin kaksi kakkua. Mutta ei hätä, sai hyvällä omallatunnolla "syödä kuormasta" ja tarkistaa mitä tuli tehtyä. Maistui muuten ihan suklaakakulta. Pientä viilausta resepti kyllä kaivannee, sillä suklaa olisi saanut maistua Kirjastokuningattaren mielestä vieläkin enemmän. Tanssituomari Jorma Uotista lainatakseni:"Ei huono" tuulesta temmatuksi ensimmäiseksi yritykseksi. Mutta kakku ei kuitenkaan ole jokapäiväinen ruoka edes Mikä-Mikä-Maassa. Sitä ei kestä edes Kirjastokuningattaren linjat.

Ensi viikolla onkin vuorossa sitten valtiovierailu suurruhtinaskunnan ruhtinaan tiluksille kevättöiden edistymisen tarkastamisen merkeissä. Joten tavataan taas!