Kesällä kerran vai kerranko kesällä?

Kesän ensimmäinen kunnon lämpöaalto saavutti myös Kirjastokuningattaren valtakunnassa jokaisen kolkan. Tunteiden ja tuoksujen sijaan pikemminkin löytyi tuskaa ja tunnetta, mutta ei kovin paljon havaittavaa aivotoimintaa. Tulevan viikon sääennusteita katsellessa tuntuu se myös tällä erää olevan taas se viimeinen lämpöaalto. Haittaaks se? No ei haittaa! Sorsaemokin oli vienyt poikasensa hellepäivän aamuna aamu-uinnille ohitustien varteen. Katseli kovin tarkkaan, mitä jäbä duunaa ja aikansa poseerattuaan ilmoitti jälkikasvulle, että on aika jatkaa matkaa. Nopeasti muodostui jono emon selän taa ja lähdettiin uiskentelemaan aavalle ulapalle päin. Näitä luonnon pieniä ihmeitä on mukava seurailla kävelyreissuilla.

Tarkkasilmäisimmät ovat varmaankin huomanneet televisiota tuijottaessaan, että New Yorkissa katukuvassa näkyy punapohjaisia kenkiä, mutta myös paljon kumipohjaisia tennareita ja lenkkitossuja. Los Angelesissa niitä punapohjia on vieläkin enemmän. Punapohjaiset kengät ovat siis huippusuunnittelija Christian Louboutinin suunnitelmia kenkiä, joiden tunnusmerkki on kirkuvan punainen pohja...ja kallis hinta, sillä niihin saa helposti uppoamaan euron jos toisenkin. Esim. vuonna 2013 kallein kenkäpari maksoi n. 2800 euroa. Ja ei, Kirjastokuningattarelta ei löydy Louboutinia, vaikka kyllä olen niitä jalkaani kokeillut (en tosin noita liki kolmen tonnin kenkiä). Pystyssä pysyin, mutta askeltakaan en niillä 120 mm koroilla ottanut, enkä ota.

Eräs ikimuistoisimmista reissuista oli eräs toukokuinen reissu menneinä vuosina "Isoon Omenaan" eli New Yorkiin. Kaupungissa oli viimeiset pari päivää sellainen +29 asteen helle ja siellä ilman kosteusprosentti helteellä on toista kuin meillä Suomesssa. Kävelimme kaupungilla pakokaasujen keskellä imemässä vielä viimeiset henkäykset suurkaupungin sykkeestä, kun 5th Avenueta ylöspäin kävellessä alkoi jalkapohjissa tuntua outoa poltetta. Majapaikkamme ei ollut kaukana, joten jatkoin matkaa asiaa sen enempää miettimättä. Perille päästyä paljastui, että kummastakin kengästä oli sulanut kuminen pohja päkiän kohdalta. Eli kengässä oli ihan rehellinen tosi iso reikä, josta paistoi päivä läpi. Että taisi olla siellä kadun pinnassa asteita aika reippaasti.

Aiemmin keväällä taivalsin matkaa yhdessä Harold Fryn kanssa kirjassa:"Harold Fryn odottamaton toivioretki". Kirjaan on nyt ilmestynyt itsenäinen jatko-osa "Miss Queenie Hennessyn rakkauslaulu". (kirjailija itse tosin tekee selväksi sen loppusanoissa, ettei kyseessä ole minkäänlainen jatko-osa, vaan pikemminkin rinnakkaisteos). Kirja kuljettaa edellisen kirjan tarinaa kevyesti rinnallaan, mutta kertoo samalla myös Queenien tarinaa hänen odottaessaan Harold Fryn saapumista toivioretkellään. Ensimmäisessä kirjassa Queenie oli "vain" saattokodissa kuolemaa odottava nainen, mutta nyt hänestä paljastuu enemmän.

 "Voi olla että teen vittu kuolemaa, mutta en sentään vielä ole kuollut. Jos Harold Fry suhtautuu vaellukseensa vakavasti, hän saa luvan vaeltaa minunkin takiani. Muuta ei tarvitse tehdä kuin odottaa. Se käy helposti."

"Se on sitten sovittu", Finty sanoi. "Kaikki äänestävät yksituumaisesti kyllä. Tästä lähtien kukaan ei kuole. Kaikki odottavat Harold Fryn tuloa."

Tästä toisesta osasta puuttuu "se jokin"...se, joka saa kääntämään sivun toisensa jälkeen ja odottamaan mitä kaikkea vielä tapahtuukin. Kirja on toki hyvin kirjoitettu ja jos pidit ensimmäisestä kirjasta, pidät varmaan myös tästäkin. Mutta kirjat nimenomaan kannattaa lukea järjestyksessä. Tässä kirjassa kerronta on jotenkin hyppivää ja paljon ensimmäistä osaa rikkonaisempaa. Kenties se olisi ollut parempi, jos tarinaa olisi kerrottu jatkuvana tarinana "aikamatkustuksen" sijaan. Päällimmäiseksi jäi kuitenkin pienoinen pettymys. Joskin loppua kohti huvitti jo se, että aina kun saattokodissa tapahtui jotain, luku päättyi hautaustoimiston auton saapumiseen.

Ensimmäisen kirjan tavoin taas Andrew Davidsonin kuvitukset ovat hienoja, joskaan nyt kuvitusta ei ole niin paljon kuin aikaisemmin.

 Eli kesällä kerran vai kerranko kesällä? Tavataan taas!