Powered By Blogger

torstai 21. helmikuuta 2019

Punaisen osoitekirjan kertomaa


Hän tarttuu vapisevin käsin suurennuslasiin ja vie sen kultaisen rannekellonsa päälle. Numerot ovat kuitenkin liian pienet, hänen on pakko antaa periksi. Hän ristii kädet hiljaa syliin, sulkee silmät ja jää odottamaan tuttua ääntä ulko-ovelta.

Doris Alm on 96-vuotias Tukholmassa yksinään asuva vanha rouva. Kotiavustaja käy päivittäin katsomassa kuinka Doris voi, mutta hekin vaihtuvat jatkuvasti. Niin kuin tapana on. Ja kiire on aina kova. Niin kuin tapana on. Lisäksi sisältöä Doriksen elämään tuovat Skype-puhelut San Franciscoon sisarentyttärentyttären Jennyn kanssa kerran viikossa.
 
Doriksella on punainen osoitekirja, jonka hän on saanut 10-vuotiaana isältään vuonna 1928. Sitä silmäillessään Doris huomaa, miten nimien yli toinen toisensa perään on vedetty viiva ja kirjoitettu kuollut. Niinpä hän ryhtyy kirjoittamaan Jennylle näistä nimistä ennen kuin on liian myöhäistä. Kertomukset kertovat siitä, miten nämä ihmiset ovat liittyneet Doriksen elämään vuosien varrella.

"Elämän varrella törmää niin moniin nimiin. Oletko ajatellut sitä, Jenny? Nimiin jotka tulevat ja menevät. Jotka särkevät sydämen ja saavat kyyneleet silmiin. Selailen joskus osoitekirjaani. Kirjoitan sinulle siitä vähän. Niin että sinä, joka jäät ainoaksi muistamaan minut, muistaisit myös elämäni. Tämä on eräänlainen testamentti. Annan sinulle muistoni. Ne ovat hienointa mitä minulla on."


Kirja alkaa Doriksen isän kuolemasta ja siitä, kuinka hän lähtee äidin pakottamana piikomaan Tukholmaan. Siellä Doris tapaa Göstan, taidemaalarin, josta tulee hänen tukipilarinsa elämän varrella. Tukholmasta Doriksen tie käy Pariisiin, sieltä toisen maailmansodan kynnyksellä Amerikkaan ja sieltä takaisin Englannin kautta Tukholmaan monien vaiheiden kautta. Doriksen elämään mahtuu niin iloa kuin suruakin ja elämää sen kaikissa muodoissa. Niin kuin elämään yleensäkin. Ja se suuri rakkauskin löytyy puistonpenkiltä kadotakseen yhtä yllättäen maailman tuuliin. Mutta kuinka tarinassa sitten itse asiassa lopulta käy....?

Kuitenkin eräänä päivänä Doris kaatuu kotonaan ja joutuu sairaalahoitoon murtuneen lonkan takia. Kirja kulkee ikään kuin kahdessa maailmassa, jossa toisessa eletään nykypäivää sairaalassa ja toisessa kerrotaan Doriksen elämäntarinaa. Kuitenkin niin että lukija pysyy koko ajan kartalla kummassa ajassa tarina kulkee.

Sairaalan sosiaalikuraattori on papereineen käymässä jo kolmatta kertaa. Doriksen on kolme kertaa täytynyt kuunnella miehen puheita siitä, miten tärkeää olisi että hän myisi asuntonsa ja sijoittaisi varastoon ne huonekalut ja muistot, jotka eivät mahtuisi palvelutaloon. Kolme kertaa hänen on tehnyt mieli kumauttaa miestä päähän jollain kovalla esineellä. Hän kun ei Bastugatania jätä. Tästä tulee kolmas kerta, kun mies saa luvan lähteä sairaalasta ilman allekirjoitusta. "Uhkailu ei tepsi vanhoihin akkoihin, se sinun jos kenen pitäisi tietää tässä vaiheessa, kun olet ravannut täällä solkenaan. Jos et vielä tiedä, niin nythän opit. Saat luvan mennä häiritsemään jotakuta toista. Minä aion nukkua."


Nyt kun vanhusten nykyhoidon tilanne on ollut paljon esillä viime aikoina, kirja maalaa hyvin realistisen kuvan siitä, millaista on elämä sairaalassa vuodenpotilaana lopun lähestyessä tai elämä yksinään kotona neljän seinän sisällä odottamassa milloin kotiavustaja tulee ja kuka sieltä tulee. Tälläisiä Doriksia löytyy tästäkin kaupungista varmaan monta. Jokin salaperäinen koskettava voima kirjassa kuitenkin on. Joku, joka pakottaa lukemaan sivun ja luvun toisensa perään. Joskin ottaen huomioon kirjan teeman ja tapahtumaympäristön, se kuinka Dorikselle lopulta käy, on aika selvää.

"Ai sinäkö ymmärrät? Mitä sinä tarkkaan ottaen ymmärrät? Senkö miten kurjaa on maata tässä sängyssä? Miten epätoivoista on ikävöidä kotiin? Miten kipeä lonkkani on? Vai ymmärrätkö ehkä, mitä minä haluan ja mitä en? Minun mielestäni olisi paljon parempi, jos lähtisit nyt. Yksinkertaisesti häipyisit. Hus."

Kirja ei ole paksu, sellainen sujuvan mukava välipalakirja, joka laittaa miettimään niin vanhusten hoitoa Suomessa kuin omaa tulevaisuuttakin mahdollisessa Sote-viidakossa. 96-vuoden ikään kun on vielä aikaa aika monta vuotta. Mutta tavataanhan taas?