"Oikeastaan me puramme koko elämämme osiin. Sen sijaan, että eläisimme perityllä tavalla ja siten kuin meille on opetettu, puramme kaiken osiin ja katsomme, kuinka haluamme koota palat uudestaan."
Voiko yksi ihminen tehdä mitään ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi? Tätä kysytään newyorkilaisen kirjailijan Colin Beaverin kirjassa "Ekovuosi Manhattanilla". Manhattanilla asuva Beaver perheineen päättää tehdä kokeen, jossa he eläisivät yhden vuoden ajan niin, että heidän jokapäiväinen elämänsä valintoineen kuormittaisi ympäristöä mahdollisimman vähän. Keskellä New Yorkia hiilijalanjäljen minimointi tarkoittaa mm. ei autoa eikä hissejä tai julkista liikennettä. Ei pakattuja tuotteita, ei noutoruokaa tai tuontihedelmiä. Ei pesuaineita, ilmastointia ja tv:tä. Mutta miten elää silti täyttä elämää?
"Kun tiesin tosiasiat, se mihin niistin nenäni aamulla, ei enää tuntunutkaan niin vähäpätöiseltä. Talouspaperi alkoi edustaa kertakäyttöistä elämäntyyliäni."
Yksi huvittavimpia asioita on se, kun melkein ylitsepääsemättömäksi ongelmaksi tulee amerikkalainen tapa myydä pizzaa paperilautasilla. Paikoitellen tuntuu, että suurin ongelma koko kokeessa on se, ettei se mahdollista pizzan syömistä, koska siitä tulee jätettä.
Hauskinta kirjassa on seurata perheen pienen tytön Isabellan reaktioita muutoksiin. Sateenvarjo isän hartioilla istuessa estää pisaroiden tuntemisen kasvoilla, mutta kun varjo otetaan pois, sade saa nauramaan. Iloa voi saada myös pyörän kyydissä istumisesta tai tulikärpästen pyydystämisestä purkkiin:"Isi, tämä on niin kivaa". Tai kun uusi kestovaippa yllättäen vaihdetaankin vanhaan kertakäyttöiseen muovivaippaan, niin Isabella haluaakin Bellan uudet vaipat.
Colin Beaver kuitenkin haluaa viedä kokeen pintaa syvemmälle. Syödään vuodenajan mukaista ruokaa, joka on tuotettu tai kasvatettu rekkamatkan päästä kotoa. Tämä ei koske pelkästään itse ruokaa, vaan myös kaikkia sen aineosia. Säteeksi tulee 400km. Viimeisenä asunnosta katkaistaan myös sähköt, koska tarjolla ei ole täysin "vihreää sähköä".
"Vaikeinta on muuttaa tottumuksiiaan. Kaikki sinussa haluaa ainakin jonkin aikaa langeta takaisin vanhoihin uriin. Vaikeinta on pakottaminen itsensä pois totutuilta urilta ja oppiminen elää toisin."
Kirja herättää ajatuksia myös omasta kuluttamisesta ja siitä, voisinko myös minä tehdä jotain toisin. No, ihan varmasti voisin. Samalla kirja myös nostattaa kysymyksen siitä, onko koe pakko viedä niin pitkälle kuin se viedään? Eikö vähempikin muutos olisi ollut riittävä, koska yksi perhe ei voi pysäyttää ilmastonmuutosta? Toki kirjan lukeneet varmaankin kyllä ottavat askelia parempaan omissa tottumuksissaan. Kirja on myös kattava tietopaketti ilmastonmuutoksesta.
"Mikään ei ole mahdotonta, vaan kaikki on mahdollista."
RKP:n johtomiesten ja Lillanin väleistä kertoo todella paljon kirjaa varten haastateltu RKP:n entinen puheenjohtaja Ole Norrback, joka toteaa:"Hänellä on yksi projekti, joka menee yli kaiken. Hän itse. Eikä hän tässä ainoa poliitikko ole, kyllä Aleksander Stubb on pahempi." Kirjastokuningatar ei ole minkään "liiton" naisia, mutta kirjasta saa sen kuvan, että RKP on ainakin ennen ollut melkoinen poikien mafia ja hiekkalaatikko...rapsuta sinä minun selkääni, niin minä rapsutan sinun.
Ehkäpä kirjan mielenkiintoisin osa on se, kuinka Lillanista tuli presidenttiehdokas. Puolueessa kukaan ei ajatellut, että siitä tulee yhtään mitään, mutta kun se nyt niin hirveästi haluaa ehdokkaaksi, niin annetaan mennä, mutta totaalinen katastrofihan siitä tulee. Hauskaa on myös sattumat EU:ssa, jossa Elisabeth Rehniä on mm.lehdessä luultu Olli Rehnin äidiksi ja Olli Rehnin äiti asiasta sydämistyttyään oli lähettänyt asiasta vastineen lehdelle.
"Moni varmaan väittää, että halusin kirjan itsestäni turhamaisuuttani. Tämä ei kuitenkaan ollut motiivini. Olen lukenut monia omaelämänkertoja ja rehellisesti sanoen olen monesti tympääntynyt niistä usein huokuvaan oman elämän ja saavutusten herättämään itsetyytyväisyyteen."
Kirjastokuningatar yhtyy tässä asiassa täysin Elisabeth Rehnin ajatuksiin omaelämänkerroista. Tämä kirja käy kauheuksien Balkanilla, siinä on sotaa, surua, raakoja juttuja ja ihmisten pohjatonta hätää. Herää kysymys siitä, mikä saa Elisabeth Rehnin jatkamaan? Mikä saa 80 vuoden iässä matkustamaan ympäri maailmaa, koska hänelle ei makseta työstään palkkaa? Kirja oli yllättävän hyvä ja se valottaa hyvin Rehnin julkisuuskuvaa (Tosin onko mikään julkisuuden henkilöstä kirjoitettu kirja täysin todellinen?). Joidenkin mielestä julkisuuden kipeä. Joka tapauksessa tahtonainen ja ei niin herttainen kuin luulisi.
Marc Eliotin kirja herätti jo Amerikassa ilmestyessään kritiikkiä ja se leimattiin todella heppoiseksi ollen pettymys monelle. Kirja herätti kirjastokuningattaressa kahdenlaisia tunteita. Samaan aikaan se oli jokseenkin mielenkiintoinen, mutta jotenkin häiritsi se, että kirja oli tehty elokuvien listauksen ja niiden tekovaiheiden kautta. Tuskin muita kuin asiaan todella vihkiintyneitä kiinnostaa, ketä kaikkia muita näyttelijöitä oli ollut ehdolla Nicholsonin osaan.
Nicholson itse ei pääse kirjassa ääneen, eikä sitä kukaan varmaan odottanutkaan. Ehkäpä kiinnostavinta oli lukea Jack Nicholsonin 17 vuoden suhteesta näyttelijä Angelica Hustoniin. Kirjasta saa kuvan Angelica Hustonin olleen Jack Nicholsonin elämän suurin rakkaus. Kirjastokuningattaren ostoslistalle on nyt lisätty Hustonin "Watch Me" elämänkerta vain ja ainoastaan tästä syystä, sillä luetun mukaan siitä suhteesta ei puuttunut lempeä eikä lämpöä. Tavataan taas!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti