Pahuuden paluu

Sateinen ja tuulinen lauantaiaamu toi mukanaan surullisia uutisia Ranskanmaalta. Pariisi oli joutunut terroristi-iskujen sarjan kohteeksi. Tapahtuman on jo nyt kerrottu olevan yksi Euroopan historian synkimmistä. Satoja kuolleita, vakavasti haavoittuneita ja loukkaantuneita viidessä paikassa tehtyjen iskujen jäljiltä. Pariisin terrori-iskujen suunnitelmien koko julma laajuus alkaa vasta vähitellen paljastua. Toteutuneiden iskujen lisäksi suunnitelmiin kuului vielä suurempi tuho kuin mikä lopulta toteutui, mutta onhan tuota jo tuossakin ihan tarpeeksi. Ihminen on ihmiselle susi. Jotenkin aina ennen sitä naivisti ajatteli, että "kaikki pahuus" oli siellä jossain, mutta viimeistään nyt Schengenin vapaan liikkumisen myötä on pakko ajatella, että eihän sitä voi koskaan tietää. Mutta ei pidä kuitenkaan antaa pelolle valtaa. Ei edes silloin, jos joutuu työssään tahtomattaan uhkailun kohteeksi.

Uutiset veivät ajatukset äskettäin luettuun Jouko Heikuran "Asemapaikka New York" kirjaan. Kirja on kolmas kirja sarjassa, joka kertoo toimittaja Rakel Vargaksesta (os.Aho). Tällä kertaa hänen asemapaikkanaan on New York. Edelliset kirjat ovat sijoittuneet Lontooseen ja Balkanille ja nekin ovat lukujonossa.

  "New York oli lähes aina jalkeilla. Se tuntui pelottavan nopeatempoiselta ja rauhattomalta, suorastaan hermostuneelta. New York oli myös toimiva suurkaupunki: metrojunat kiitivät katujen alla läpi yön, baareista sai cocktaileja aamuun asti ja  lähimmästä kulmakaupasta kuuman kahvin tai rasiallisen donitseja milloin tahansa."

Rakelin työn Yhdysvaltain kirjeenvaihtajana piti olla suurvaltapolitiikkaa ja sen selittämistä asiaa ymmärtämättömille suomalaisille, reportaaseja ja elämänmenoa, tähtihaastatteluja ja etusivun uutisia.

"Hän istui Rockefeller Plazan reunaan penkille katselemaan elämänmenoa. Talvisin aukiolle jäädytettiin luistinrata ja pystytettiin New Yorkin suurin joulukuusi. Rakel oli ollut paikalla kun kuuseen sytettiin valot: orkesteri puhalsi nuotteja, tähtiliput liehuivat suorissa riveissä ja lapset kirmailivat luistinradalla. Hän oli silloin tiennyt törmänneensä amerikkalaisuuden ytimeen. Tunnelma oli ollut kuin Norman Rockwellin piirroksissa."

Työ Yhdysvaltain kirjeenvaihtajana murenee Sex and the City-elämästä kirkkaana syyskuun aamuna, kun Good Morning America haluaa kertoa hyviä uutisia: Itärannikolle oli luvassa lämmin, aurinkoinen päivä. Äkkiä kuuluu kuin kaupunkia lähestyisi ukkonen, vaikka säätiedotus oli juuri luvannut pilvettömän taivaan. Aamutelevisiossa ruutuun ilmestyy kuva World Trade Centerin torneista. Korkealla pohjoistornin seinässä on suuri reikä, joka pursuaa mustaa savua ja liekkejä. Lämmintä, aurinkoista päivää luvannut mies kertoo, että yhteen maailman korkeimmista pilvenpiirtäjistä oli törmännyt lentokone. Erinomaisesta lentosäästä huolimatta.

"Tuli tuolta ja ajoi suoraan päin tornia", hän sanoi ja osoitti Hudson joen yli, "Iso matkustajakone, pirun matalalla ja piti niin kovaa meteliä että korvani olivat haljeta. Syöksyi täysillä päin."

"Hirveä onnettomuus."

"Ei se onnettomuus ollut."

"Ehkä koneeseen oli tullut vika ja se yritti kiertää World Tarde Centerin tornit ennen laskeutumistaan JFK:lle."

"Ei yrittänyt."

"Kun hän uudelleen nosti katseensa 40 korttelin päässä sauvuavaa pilvenpiirtäjää kohti, hän näki sen takana mereltä lähestyvän, aamuauringossa hopeisena välkehtivän toisen lentokoneen. Ääntä ei velä kuulunut, mutta se lensi paljon kovempaa ja matalampana kuin tavallisesti lentokenttää lähestyvät koneet. Rakel sai vihdoin putken kiinni kameran runkoon ja näki sen läpi kuinka kone katosi WTC-tornien taakse. Seurasi raju räjähdys, pilvenpiirtäjän runko leimahti ja näytti kuin sen vyötärölle olisi syttynyt tulinen balettihame."

Kaksi lentokonetta törmää World Trade Centerin torneihin, ja Rakel Vargas katsoo vierestä, kuinka ihmiset putoavat taivaalta kuolemaansa. Hän myös kokee kirjaimellisesti sen, mitä tarkoittaa juosta henkensä edestä.

"Jyrinä kuului Rakelin selän takaa. Hän näki, kuinka etelätornin huipu alkoi pudota. Näytti kuin maa pilvenpiirtäjän alla olisi avautunut ja 110 kerroksinen torni alkanut syöksyä sen sisään. Romahtavan rakennuksen ympärille ilmestyi suuri valkoinen vaippa, joka alkoi levitä joka suuntaan. Jyrinä kasvoi korvia huumaavaksi ja Rakel ymmärsi viimeinkin mitä tarkoittaa juosta henkensä edestä. Kun romahduksen aiheuttama savusumu alkoi hälvetä, Rakle näki että vain toinen torneista oli pystyssä. Samassa antennia katollaan kannatteleva pohjoistorni tärähti ja heilahti kuin ajatuksen voimasta. Alkoi kuulua taas voimakasta jylinää. Betonia alkoi syöksyä taivaalta kuin vettä putouksesta. Näytti siltä kuin pilvenpiirtäjä olisi lyöty maan sisään kuin suuri, kiiltävä rautanaula. Valtava pilvi nousi kohti taivasta, jähmettyi hetkeksi ja alkoi levitä lumivyörön lailla."

Terroristien aseina oli juuri neljä, mantereen ylilentoa varten täyteen tankattua konetta, jotka räjähtivät kuin palopommit. Vaikka kaksoistornit oli suunniteltu kestämään suuren matkustajakoneen osuma, ei laskelmissa ollut otettu huomioon sitä, että koneen tankit olisivat täynnä räjähdysherkkää kerosiinia. Kolmas kone iskeytyi puolustusministeriö Pentagonin seinään ja vaikka 200 ihmistä kuoli, vaikutti tuho pieneltä New Yorkin iskuihin verrattuna. Neljäs kone oli jo ottanut uuden suunnan kohti Washington D.C:tä, kun kyydissä olleet matkustajat saivat tietää itärannikon tapahtumista ja he tekivät rynnäkön ohjaimoon. Neljäs kone syöksyi Pennsylvaniassa sen seurauksena metsään eikä todennäköisesti kohteena olleeseen Valkoiseen Taloon tai Capitol Hillille.

  "Tuhansia ihmisiä oli kadonnut ja kuollut. He olivat tukehtuneet, palaneet, murskaantuneet, jauhaantuneet tuhkaksi ja savusumuksi ja haihtuneet maailman tuuliin Manhattanin yllä."

Amerikkalainen draamantaju toimi kuten aina. Syyskuun yhdentenätoistapäivänä tehty isku sai nimen 9/11, joka sattuu olemaan myös maan kansallinen hätänumero. Tässäkö 2000-luvun Titanic?

Mutta minkälainen voima on aatteella, joka saa jonkun laittamaan ylleen räjähdeliivin täysin tietoisena siitä, että tehtävänä on laukaista ne räjähteet, aiheuttaa mahdollisimman paljon tuhoa ja menettää myös oma henki? 13.11. vietetty "Maailman kiltteyspäivä" ei todellakaan ollut Pariisissa kiltti. Ihminen on ihmiselle susi niin monella tapaa. Tavataan taas iloisimmissa merkeissä piakkoin!

Halloween - 'Cause this is thriller, thriller night...

Tänä viikonloppuna on vietetty pyhäinpäivää. Eilen oli myös asiaan sopivasti osuen "Taikuuden päivä". Kirjastokuningatarkin päätti kaivautua esiin luolastaan ja tehdä comebackin bloggaamisen maailmaan pitkän tauon jälkeen. Kuningaskunnan omasta mielestään köyhät ovat vaatineet Kirjastokuningattaren jakamattoman huomion siihen malliin, että setelipaino on pyörinyt laatat punaisina ja setelipölyä on yskitty kerta jos toinenkin oikein urakalla.

Meillä Suomessa pyhäinpäivä on edelleenkin enemmän harrashenkinen, koska silloin pitäisi pysähtyä miettimään niitä ihmisiä, jotka ovat kulkeneet kanssamme jossain vaiheessa elämämme taivalta, mutta ovat poistuneet jo keskuudestamme. Ja huomasinhan sen eilen, kun ulkoilessa kiinnitin huomioita siihen, että liikkeellä oli tavallista "sunnuntaiaamua" enemmän ihmisiä ja monella oli suunta hautausmaalle.

Mutta samaan aikaan pyhäinpäivän rinnalle on tullut myös amerikkalainen Halloween-meininki kurpitsalyhtyineen, naamiaisineen ja haamuleivonnaisineen. Jos Kirjastokuningattaren toinen jalka on tukevasti siellä Amerikan mantereella, niin kallistun myös enemmän sinne Halloweenin puolelle. Sehän on vähän kuin toinen pääsiäinen.

Olen pari Halloweenia viettänyt itse pääkallopaikalla ison veden toisella puolen ja hauskaa on ollut. Ensimmäisellä kerralla AuPairina ollessa oli ns. kaikki liossa lasten kanssa puuhastellessa. Olin pukeutunut noidaksi ja asiaankuuluvat varusteet saatiin mustista cowboybootseista, mustista farkuista ja paidasta sekä mustista jätesäkeistä tehdyistä kietaisuhameesta ja viitasta, jossa oli foliosta taiteiltuja tähtiä. Koko komeuden kruunasi naamamaalit ja vihreäksi värjätty kampaus noitahattuineen sekä kimalteleva taikasauva. Ainoa miinuspuoli oli se, että naamamaalin putsaamiseen meni 250 g pötkö voita + pari tuntia sekä tuubi naamanpesuainetta ja vihreä hiusväri lähti noin neljännellä pesulla, vaikka aineiden piti olla vesiliukoisia.

Toisella kerralla tein elämäni ensimmäisen kerran tuttavuutta kurpitsalyhdyn kanssa. Sekin tosin meni vähän vinksalleen, koska olin enemmän kiinnostunut itse lyhden työstämisestä, kun taas kaverit olivat enemmän kiinnostuneita kurpitsan siemenien paahtamisesta ja syömisestä. Kävimme myös läheisellä farmilla, jonne oli rakennettu "Haunted House"-tapahtuma kummitustaloineen ja heinäkärryajeluineen pimeässä metsässä...ja mehän emme suinkaan olleet siellä metsässä yksin...hui! 

Parvekkeen lisäksi viime aikoina kurpitsa on ollut in myös Kirjastokuningattaren ruokapöydässä. En ole siitä koskaan aiemmin oikein innostunut, mutta nyt olen aivan myyty. Juustohöylällä siitä saa kivoja siivuja, jotka sitten paistan pannulla. Vähän voita (ja sen pitää myös olla oikeaa voita), ripaus suolaa, pippuria ja jotain muuta kivaa paprika-/chilipohjaista maustetta ja loraus omenaviinietikkaa ja se on siinä. Toimii myös raasteena esim. riisin ja jauhelihan kanssa. Se on vähän kuin söisi keltaista porkkaanaa, mutta kypsyy porkkanaa nopeammin. Ja nimenomaan sen pitää olla kunnon "vanhanajan pyöreä oranssi kurpitsa". Myskikurpitsaa kokeilin ja söihän sitä ennemmin kuin turpaansa otti, mutta maku ei ollut niin hyvä ja pyöreän pehmeä.

Ja Halloweenhan ei ole mitään ilman edesmenneen Michael Jacksonin "Thriller"-biisiä...'Cause this is thriller, thriller night...Joten viettäkäämme huomenna kansallista kateuspäivää! Ja tavataanhan taas!