Punaisen osoitekirjan kertomaa

Hän tarttuu vapisevin käsin suurennuslasiin ja vie sen kultaisen rannekellonsa päälle. Numerot ovat kuitenkin liian pienet, hänen on pakko antaa periksi. Hän ristii kädet hiljaa syliin, sulkee silmät ja jää odottamaan tuttua ääntä ulko-ovelta.

Doris Alm on 96-vuotias Tukholmassa yksinään asuva vanha rouva. Kotiavustaja käy päivittäin katsomassa kuinka Doris voi, mutta hekin vaihtuvat jatkuvasti. Niin kuin tapana on. Ja kiire on aina kova. Niin kuin tapana on. Lisäksi sisältöä Doriksen elämään tuovat Skype-puhelut San Franciscoon sisarentyttärentyttären Jennyn kanssa kerran viikossa.
 

Doriksella on punainen osoitekirja, jonka hän on saanut 10-vuotiaana isältään vuonna 1928. Sitä silmäillessään Doris huomaa, miten nimien yli toinen toisensa perään on vedetty viiva ja kirjoitettu kuollut. Niinpä hän ryhtyy kirjoittamaan Jennylle näistä nimistä ennen kuin on liian myöhäistä. Kertomukset kertovat siitä, miten nämä ihmiset ovat liittyneet Doriksen elämään vuosien varrella.

"Elämän varrella törmää niin moniin nimiin. Oletko ajatellut sitä, Jenny? Nimiin jotka tulevat ja menevät. Jotka särkevät sydämen ja saavat kyyneleet silmiin. Selailen joskus osoitekirjaani. Kirjoitan sinulle siitä vähän. Niin että sinä, joka jäät ainoaksi muistamaan minut, muistaisit myös elämäni. Tämä on eräänlainen testamentti. Annan sinulle muistoni. Ne ovat hienointa mitä minulla on."

Kirja alkaa Doriksen isän kuolemasta ja siitä, kuinka hän lähtee äidin pakottamana piikomaan Tukholmaan. Siellä Doris tapaa Göstan, taidemaalarin, josta tulee hänen tukipilarinsa elämän varrella. Tukholmasta Doriksen tie käy Pariisiin, sieltä toisen maailmansodan kynnyksellä Amerikkaan ja sieltä takaisin Englannin kautta Tukholmaan monien vaiheiden kautta. Doriksen elämään mahtuu niin iloa kuin suruakin ja elämää sen kaikissa muodoissa. Niin kuin elämään yleensäkin. Ja se suuri rakkauskin löytyy puistonpenkiltä kadotakseen yhtä yllättäen maailman tuuliin. Mutta kuinka tarinassa sitten itse asiassa lopulta käy....?

Kuitenkin eräänä päivänä Doris kaatuu kotonaan ja joutuu sairaalahoitoon murtuneen lonkan takia. Kirja kulkee ikään kuin kahdessa maailmassa, jossa toisessa eletään nykypäivää sairaalassa ja toisessa kerrotaan Doriksen elämäntarinaa. Kuitenkin niin että lukija pysyy koko ajan kartalla kummassa ajassa tarina kulkee.

Sairaalan sosiaalikuraattori on papereineen käymässä jo kolmatta kertaa. Doriksen on kolme kertaa täytynyt kuunnella miehen puheita siitä, miten tärkeää olisi että hän myisi asuntonsa ja sijoittaisi varastoon ne huonekalut ja muistot, jotka eivät mahtuisi palvelutaloon. Kolme kertaa hänen on tehnyt mieli kumauttaa miestä päähän jollain kovalla esineellä. Hän kun ei Bastugatania jätä. Tästä tulee kolmas kerta, kun mies saa luvan lähteä sairaalasta ilman allekirjoitusta. "Uhkailu ei tepsi vanhoihin akkoihin, se sinun jos kenen pitäisi tietää tässä vaiheessa, kun olet ravannut täällä solkenaan. Jos et vielä tiedä, niin nythän opit. Saat luvan mennä häiritsemään jotakuta toista. Minä aion nukkua."

Nyt kun vanhusten nykyhoidon tilanne on ollut paljon esillä viime aikoina, kirja maalaa hyvin realistisen kuvan siitä, millaista on elämä sairaalassa vuodenpotilaana lopun lähestyessä tai elämä yksinään kotona neljän seinän sisällä odottamassa milloin kotiavustaja tulee ja kuka sieltä tulee. Tälläisiä Doriksia löytyy tästäkin kaupungista varmaan monta. Jokin salaperäinen koskettava voima kirjassa kuitenkin on. Joku, joka pakottaa lukemaan sivun ja luvun toisensa perään. Joskin ottaen huomioon kirjan teeman ja tapahtumaympäristön, se kuinka Dorikselle lopulta käy, on aika selvää.

"Ai sinäkö ymmärrät? Mitä sinä tarkkaan ottaen ymmärrät? Senkö miten kurjaa on maata tässä sängyssä? Miten epätoivoista on ikävöidä kotiin? Miten kipeä lonkkani on? Vai ymmärrätkö ehkä, mitä minä haluan ja mitä en? Minun mielestäni olisi paljon parempi, jos lähtisit nyt. Yksinkertaisesti häipyisit. Hus."

Kirja ei ole paksu, sellainen sujuvan mukava välipalakirja, joka laittaa miettimään niin vanhusten hoitoa Suomessa kuin omaa tulevaisuuttakin mahdollisessa Sote-viidakossa. 96-vuoden ikään kun on vielä aikaa aika monta vuotta. Mutta tavataanhan taas?

Rakkauskirje New Yorkille

Joskus (melkein yhtä harvoin kuin sininen kuu) kohdalle sattuu kirja, jonka lukemista odottaa jo etukäteen. Joskus ennakko-odotukset ovat liian korkeat ja seurauksena on pettymys, mutta toisinaan nuo odotukset täyttyvät ja luvassa on viihdyttävä lukuelämys. Elämys, joka naurattaa ja elämys, joka itkettää. Nyt tämä elämys oli Jojo Moyesin uusin suomennos "Elä rohkeasti".

"Silmäni tuntuivat olevan täynnä hiekkaa, kun kohotin katseeni - ja siellä se oli, Brooklynin sillan toisella puolella: Manhattan. Se loisti kuin miljoona rosoista valonsädettä, vaikuttavana, koreana, sietämättömän tiiviinä ja kauniina. Näky oli niin tuttu televisiosta ja elokuvista, etten pystynyt täysin käsittämään, että näin sen livenä. Ojentauduin mykistyneenä, kun kiidimme kohti maapallon kuuluisinta metropolia."

"Tuohon näkyyn ei kyllästy koskaan, vai mitä luulet?"

Muistatko vielä Louisa Clarkin? Tytön, jolla oli kaameen makeet ampiaissukkikset kirjassa/elokuvassa Kerro minulle jotain hyvää? Tytön, jonka tarina jatkui kirjassa "Jos olisit tässä" ja kuvioihin mukaan astui komea ambulanssin ensihoitaja Sam. Nyt Louisan tarina päättyy sarjan kolmannessa kirjassa "Elä rohkeasti". Sinänsä sääli, mutta toisaalta taas ei. Enempää en kerro, sen tiedät kun luet kirjan itse.

"Matkanne syyt,ma'am?" Viikset nykivät närkästyneesti. Mies lisäsi hitaasti:"Mitä te teette täällä Yhdysvalloissa?"

"Minulla on uusi työpaikka."

"Missä?"

"Erään perheen palveluksessa New Yorkissa. Central Parkin laidalla."

Miehen kulmakarvat saattoivat kohota pikaisesti millimetrin verran. Hän tarkisti osoitteen varmemmaksi vakuudeksi maahantulolomakkeestani. "Millainen työ?"

Kolmannen osan tapahtumat sijoittuvat siis New Yorkiin. Kirjan alussa Louisa aloittaa työnsä Agnes Gopnikin assistenttina (tai maksettuna seuralaisena niin kuin Louisa selittää maahantulovirkailijalle) yhdessä Upper East Siden vanhimmista asunto-osakeyhtiöistä, joissa asuntoja ei voi ostaa eikä myydä ilman taloyhtiön hallituksen hyväksyntää. Niin kuin Nathan toteaa Louisan saapuessa New Yorkiin:"Tämä on Fifth Avenue. Jessus. Mitä sinä olet touhunnut Lontoossa?". Upper East Side ja Upper West Side ovat alueita, joilla "vanha raha" kohtaa uuden. Asunnot ovat hulppeita (niin kuin kirjassakin kuvaillaan), maksavat miljoonia aika monta ja kadulla kävellessä tulee tunne, että olisi syytä kävellä hiljaa ja sukkasillaan. Ja jos joskus saat tilaisuuden vierailulle, takaan että olet kuin Liisa Ihmemaassa. Ennen kaikkea...kuka pesee kaikki ne ikkunat?

"Rikkaat eivät elä samalla tavalla kuin sinä ja minä, Louisa-neiti. Ja New Yorkin rikkaat...heitä ei voi verrata kehenkään"

"Hyvä tavaton sentään, sinä asut Fifth Avenuella. Yhdessä maailman kalleimmista osoitteista. Olet töissä tässä mielettömän hienossa rakennuksessa. Joka paikassa haisee raha. Ja se on sinulle täysin normaalia."

Vähitellen Louisalle selviää, että assistentin homma on itse asiassa pitkälti autossa istuskelua, odottamista ja olemista paikalla kuitenkin olematta paikalla...mitä nyt joskus saa kolmen tonnin tanssiaispuvun luontaisetuna. Samaan aikaan suhde Samin kanssa aiheuttaa omat mutkansa matkaan.  Kaukosuhde ei olekaan loppujen lopuksi niin helppo kuin ennakkoon ajateltiin.

Kirjan herkullisena sivuhahmona on naapurin kiukkuinen mopsin omistaja vanha rouva Margot De Witt. "Olen yhä täällä, kultaseni. Siinä on suunnilleen kaikki, mitä sinun tarvitsee tietää." Hän on entinen muotilehden toimittaja, jonka asunto on täynnä priimakuntoista vintage-kamaa. Kun Loun Manhattanin matkalle tulee ilmakuoppia, hän huomaakin pian huolehtivansa Margot De Wittin mopsista Dean Martinista. "...Dean Martin oli tavattoman komea mies, ja se on tavattoman komea koira." Mutta löytääkö Louisa lopulta oman sateenkaarensa päästä kultaa? Sen näet, kun lähdet tälle matkalle New Yorkin kaduille.

Jojo Moyes kuvaa New Yorkia sellaisena kuin se on: huumaavana kaupunkina, joka kuhisee ihmisiä. Kaupunkina, joka jaksaa aina yllättää. Kaupunkina, joka tarjoaa omat haasteensa (vaikka eksyminen Manhattanilla vaatiikin jo taitoa) ja kaupunkina, joka ei koskaan nuku ja melkein halvaantuu täysin lumisateesta. New Yorkissa aikaa viettäneelle tutut nimet vilisevät ohi ja kirjaa lukiessa tulee tunne kuin itsekin kävelisi kaupungin kaduilla.

"Minä juon New Yorkin kahvia newyorkilaisessa kahvilassa! Kävelen New Yorkin kaduilla! Kuin Meg Ryan! Tai Diane Keaton! Olen ihka oikeassa New Yorkissa!" 

Keltaiset taksit, pitkät limusiinit ja autojen huutavat torvet. Ruokakärryjen ja ravintoloiden tuoksut. Lukuisten teattereiden mainokset ja kaikki ne tuhannet ihmiset, joilla kaikilla on kiire jonnekin. Sitä on New York!

"Sinä et nyt tajua. Ethän sinä itse voi nähdä, miten olet muuttunut. Olet erilainen, Lou. Kävelet näillä suurkaupungin kaduilla kuin omistaisit ne. Nappaat takseja vislauksella. Sinä asteletkin eri tavalla."  

Tämän luettuani jäin miettimään...niinpä, minäkinkö?

Täällä taas !

Mikä-Mikä-Maan asukkaat ovat jo malttamattomasti odottaneet niin kesää, kärpäsiä kuin Kirjastokuningattarenkin luvattua paluuta bloggauksen ihmeelliseen maailmaan. Paluu on hieman viivästynyt erilaisista yhteensattumista johtuen, mutta hän on täällä taas.

Hänen kuninkaallisen korkeutensa mystillisestä katoamisesta valtavirrasta on käyty jos jonkinlaista arvailua. Onneksi erään valtakunnallisen ison juorulehden toimittajat on kuitenkin pidetty poissa noiden arvauksien keskipisteestä.

Mitäkö Kirjastokuningattarelle sitten tapahtui? Ei, hän ei:

• kohdannut kreiviä, herttuaa eikä ketään muutakaan arvonsa tuntevaa miestä ja ratsastanut tämän kanssa auringonlaskuun
• valtakuntaan ei ole syntynyt kruununperijää
• viettänyt talvea muilla mailla vierahilla muuttolintujen tapaan 
• luopunut saavuttamastaan arvosta, tittelistä ja maallisesta mammonastaan (varsinkaan viimeisestä)

Mitäkö sitten tapahtui? Jokapäiväinen elämä tapahtui. Pikkuhiljaa kuin huomaamatta Kirjastokuningattarelle kävi kuin Antti Pasaselle...hänen elämästään katosivat värit. Mutta sitähän ei tietenkään voinut (vai saanut?) sanoa kenellekään ääneen. Ei ollut enää kylmää ja lämmintä keltaista, punaista ja sinistä. Oli vain mustaa, hyvin harmaata ja hyvänä päivänä valkoista siellä välissä. Tuntui siltä, että en elänyt omaani, vaan elin jonkun muun elämää yhteiskunnan sanelemien sääntöjen mukaan.

Elämässä ei tapahtunut mitään mielenkiintoista, jonka olisin ajatellut ketään kiinnostavan. En matkustanut mielenkiintoisiin paikkoihin, ruoka ei ollut mitään erikoista ja herkutkin haettiin kaupasta. Hyvinä päivinä sain kuviakin otettua, mutta en koskaan saanut postattua niitä tänne. Tekstin kirjoittaminen tuntui vain aivan ylivoimaiselta asialta. Olin joko on tai off, useimmiten off. En kuitenkaan kokenut olevani masentunut. Joku muu kenties olisi voinut olla eri mieltä asiasta.

Vuoden 2017 alussa päätin tämän vuoden olevan vuosi, jolloin tekisin vain niitä asioita, jotka tuottavat nautintoa. Vetäisin syvää henkeä ja koettaisin parhaani mukaan olla välittämättä niistä yhteiskunnan sanelemista säännöistä. Ehkäpä ne kadoksissa olleet väritkin alkaisivat pikkuhiljaa löytyä. Sillä matkalla ollaan edelleen. Ai kuka se myös elämästään värit kadottanut Antti Pasanen on? Hänestä kuulette lisää myöhemmin. Joten tavataanhan taas?

Tulossa pian...

Inge Löökin Mummo-kortti

...nimittäin Kirjastokuningattaren kauan odotettu (vai kauhullako odotettu?) paluu bloggauksen ihmeelliseen maailmaan. Pian kiihkeä odotus palkitaan ja tiedossa on taas kuulumisia Mikä-Mikä-Maasta. Joten tavataanhan taas?

Kerrottavaksi jotain hyvää: karmeen makeet sukkikset

Tässä päivänä eräänä, kun Kirjastokuningatar oli jalkautunut kansan pariin, vastaan tulla tupsahti Kotosen kultturelli Elli-täti uljaalla mustalla ratsullaan. Hetkisen aikaa kuulumisia vaihdettuamme hän ehdotti kertovansa jotain hyvää. Kotosen Elli-täti kultturellina persoonana oli vailla leffaseuraa. Niinpä sovimme, että istuisimme seuraavalla viikolla elokuvateatterissa vierekkäisissä penkeissä yhdessä katsomassa josko valkokankaalla olisi meille kerrottavanaan jotakin hyvää. Edellisen kerran olimme suunnitelleet yhdessä menevämme katsomaan epävireistä sopraanoa, mutta Kirjastokuningattaren aika ajoin leviävä pää sabotoi ne suunnitelmat.

  (Kirjastokuningatar kiittää kuvan ottanutta ystäväänsä)

Elokuva oli Jojo Moyesin kirjaan perustuva "Kerro minulle jotain hyvää". Ennakkoon arvelutti hieman, miten synkkiäkin sävyjä saanut tarina kääntyisi valkokankaalle ilman suurta paatoksellisuutta siitä, onko ihmisellä itsellään oikeus päättää missä ja miten hän päivänsä päättää (kyllä on). Tarinahan kertoo Louisa "Lou" Clarkista, joka tarvitsee työtä, koska hänen perheensä tarvitsee myös Loun palkan tullakseen toimeen. Saatuaan lopputilin kahvilasta, Lou löytää itsensä Traynorin perheen palveluksesta perheen aikuisen pojan Williamin henkilökohtaisena avustajana/omahoitajana. William on pyörätuolissa neliraajahalvaantuneena, kun kännykkä, moottoripyörä ja sadesää olivat miehelle melkein tappava yhdistelmä. Ennen niin aktiivinen ja urheilullinen mies on nyt vankina omassa ruumissaan, ei näe elämässään mitään hyvää ja on myös vakaasti päättänyt päättää itse omasta kohtalostaan.

Elokuva lähti hieman yskähdellen käyntiin, mutta paransi menoaan kuin sika juoksuaan vanhan sanonnan mukaan. Sorry arvon daamit, Sam Claflin Will Traynorin roolissa ei toiminut edes risuparran ajamisen jälkeen. Tai sitten syy on siinä, että Loun roolissa Emilia Clarke varasti koko elokuvan ihan täydellisesti. Alussa en kauheasti tykännyt hänestäkään, mutta pian olin jo aivan myyty. Miten ihana ja valloittava näyttelijätär hän onkaan. Kuka elokuvan nähnyt voi unohtaa kertomuksen kimaltelevista saappaista ja kimalaissukkahousuista? Ehdottomasti Clarken paras kohtaus täynnä kuplivaa elämäniloa.

Joskin Kirjastokuningattaren huomion vei ensin Williamille vanhaan talliin rakennettu asunto...kyllä kelpaisi, kiitos kysymästä. Seuraavaksi huomion veivät elokuvan upeat maisemakuvat...varsinkin talvinen lumisade. Hyvä etten tuntenut niitä lumihiutaleita kasvoillani saakka. Myyty. Ehkä kuitenkin suurin "huomionvarastaja" oli Loun aivan fantastisen yliampuva garderobi ja ne kaameen makeet kimalaissukkikset. Kengistä nyt puhumattakaan. Ei ollut punaisia pohjia, mutta oli aivan ihania kukkakuvioisia pohjia. Itse en kyllä edes pimeässä vetäisi ylleni sellaisia vaatteita mitä Lou elokuvassa käytti, mutta hänen roolihahmolleen ne sopivat todella fantastisesti. Vaatteet toivat vielä lisäeloa Loun henkilöhahmoon ja oli helppo huomata miksi Willinkin oli mahdotonta vastustaa häntä vaikka kuinka olisi halunnut.

"Kerro minulle jotain hyvää" on elokuva, joka on ehdottomasti nautittava "tyttökaverin" kanssa. "Tyttökaverin", joka ymmärtää kaameen makeiden kimalaissukkahousujen päälle ja joka vielä antaisi sinun pukeutuakin niihin.

Leffanautinnon kruunasi kotimatkalla kurvaus paikallisen noutoruokapaikan kautta ja sen antimien nauttiminen yhdessä ylimmän hovimarsalkan kanssa. Loppuilta passasikin sitten viettää parkkeerattuna sohvalle muistellen niitä kameen makeita sukkiksia. Joten eiköhän tavata taas?

PS. Kotosen Elli-tädille tiedoksi...jos mennään siniveristen kanssan elokuviin 7. kuukautena, niin tottakai otetaan rivistä 7 paikka nro.7. Duh! Se ei ollutkaan silkkaa sattumaa ;-)

Elämäni viimeinenkö rakkaus?

 

Mikä-Mikä-Maan hallitsijan edellisestä postauksesta on taasen vierähtänyt tovi jos toinenkin. Tarkkasilmäisimmät ovat lehtien palstoilta huomanneet, että erilaiset siniveristen juhlat ovat pitäneet Kirjastokuningatterenkin hyvin kiireisenä viime aikoina. Onhan pitänyt juhlia Ruotsin kuningas Kaarle Kustaan 70-vuotispäiviä ja prinssi Oscarin ristiäisiä sekä tottakai Englannin kuningatar Elizabethin 90-vuotispäiviä. Siinä sivussa on pitänyt vielä varmistaa ensimmäisenä naisena Hillary Clintonin USA:n demokraattisen puolueen presidenttiehdokkuus ja sitten on vielä ollut ne paikallisen kirjaston uutuuskirjat kahden viikon laina-aikoineen. Joten kiirettä on pukannut. Ja vielä ei ole varmaa tietoa Ruotsin toisen pikkuprinssin, Alexanderin, ristiäisten ajankohdasta.

Mikä-Mikä-Maassa helteinen ilmamassa vyöryi yllemme toukokuun puolella ja herätti tullessaan luonnon todella nopeasti vihreään loistoonsa. Puihinkin tulivat lehdet melkein hujauksessa yhdessä yössä. Juuri kun tuon helteisen ilmamassan keskellä ajatus lumisateesta ja pakkasesta alkoi tuntua aika hyvältä, niin melkein sai mitä tilasi. Tuulen suunta kääntyi puhaltamaan suoraan Pohjoisnavalta ja ei tuonut tullessaan Maija Poppasta sateenvarjon jatkeena, vaan toi melkein mukanaan sitä kaivattua lunta ja pakkasta. Viltti ja villasukat oli aika kova yhdistelmä, mutta nyt on toiveita taas kesäisemmän ilman paluusta.

Mutta säästä huolimatta Mikä-Mikä-Maan pääkadulla vietettiin viime lauantaina virallista kesänavausta. Tarjolla oli toritapahtumaa, vanhoja autoja sekä katuruokaa suoraan ruokarekasta. Myös vanha rautatieasema uusine ilmeineen oli tapahtumassa mukana. Kirjastokuningattarellakin oli tarkoitus jalkautua kaupungille, mutta jos omistaa toisinaan leviävän pään, niin sehän levisi tottakai juuri nyt. Mutta onneksi ylempi hovimarsalkka oli menossa mukana.

Nyt se on sitten virallista...Kirjastokuningatar on palavasti rakastunut. Ennen kuin otatte mallia Kotosen Elli-tädistä, joka hetken huumaassa antautui mekkokaupassa seireenien kutsulle, hankki muotoja nuolevan asusteen yllensä kesäjuhliin ja hyvinkin päättäväisenä naisena myös pukeutui leninkiinsä juhlapäivistä ensimmäisenä, niin tämä rakkaus ei vaadi mekkokauppaa... muille kuin Kirjastokuningattarelle, jos hänen kuninkaallinen korkeutensa mekkoon pukeutuisi. Tämä palava rakkaus on nimeltään Alpo ja se on ruokarekka.

Alpo on alunperin amerikkalainen Dodge PTH-S600–linja-auto, josta on nyt tehty ruokarekka. Mainoksen mukaan Alpossa panostetaan erityisesti ruoan makuun ja siksi sinne on valittu Mibrasa-puuhiiligrilli. Paras maku saadaan aikaan aidolla tulella sekä sen mukanaan tuomilla aromeilla. Kokeilussa oli Alpon oma burger ja se oli palavaa rakkautta ensimmäisellä puraisulla. Enpä muista milloin viimeksi olisin syönyt niin hyvän hampurilaisen.

Siinä oli ns. kaikki kotona... mehevä pihvi, jossa maistui aivan ihana puuhiiligrillin vähän savuinen maku, hyvä sämpylä ja äärettömän hyvänmakuinen kastike, jota lisukkeet tasapainottivat. Tarkoitus oli jakaa nautinto ylemmän hovimarsalkan kanssa, mutta kuolemansynneistä iski se ahneus ja ylemmän hovimarsalkan oli tyytyminen vain kahteen maisteluhaukkuun Kirjastokuningattaren hävyttömästi mussuttaessa loput. Ja mikä parasta...maku säilyi huulilla vielä pitkälle iltaan...kyllä kelpasi pötkötellä sohvalla masua hieroskellen ja Alposta uneksien. Jos on niitä kuuluisia Mikkeliin mänijöitä, viekää Alpolle rakkaita terveisiä ja mikä parasta...Alpon pitäisi suunnata takaisin Mikä-Mikä-Maahan jälleen heinäkuussa. Joten tavataanko siellä silloin?

Girl Power

 

Kuningaskunnan turuilla ja toreilla on viime aikoina huudeltu Kirjastokuningattaren perään. Kotosen Elli-täti jopa lähestyi vanhanajan etanapostilla. Hänen kuninkaallinen korkeutensa ei ole ollut pitkälla valtiovierailulla muilla mailla vierahilla, vaan kiitos blogipaastosta johtuu pitkälti kalalta kuulostavasta paikallisen kirjaston uudesta kirjastojärjestelmästä. Kirjastotätiemme kovalevyjen kestävyyttä päätettiin kokeilla loppuvuodesta vaihtamalla järjestelmään, joka antaa varsinkin varatuille uutuuskirjoille vain 2 viikon laina-ajan. Kevään kirjauutuudet ovat pitäneet siis hänen majesteettinsa kiireisenä. Niitä kun haluavat päästä muutkin ahmimaan. Jos putoat vahingossa katolta, onko mahdollista vakuuttaa läheisesi, että kyseessä todellakin oli vahinko? Näin alkaa Jojo Moyesin "Jos olisit tässä". Ja minähän olen nyt tässä!

Allakassa on erilaisia merkkipäiviä ja juhlapyhiä vuoden melkeinpä jokaiselle viikolle. Ja päälle tulevat vielä ne erikoiselta kuulostavat merkkipäivät erikseen. Miltä kuulostaa vaikkapa "Torkkupäivä", "Kaikki mitä tiedät on väärin"-päivä, jonka jälkeen vietetään tottakai "Kaikki mitä tiedät on oikein"-päivää?

Tiistaina 08.03. vietettiin kansainvälistä naistenpäivää eli kaikkien meidän ihanien ja itsenäisten naisten omaa päivää. Miksei se kansainvälinen naistenpäivä voisi olla joka päivä? Maailma on täynnä ja on ollut täynnä kiehtovia naisia, jotka "rule the world". Oli kyse sitten hallitsijoista, politiikoista, valkokankaan tähdistä tai meistä "ihan tavallisista kuolevaisista".

Iso-Britannia on oiva esimerkki maasta, jota naiset ovat hallinneet rautaisella otteella vuosisatojen ajan. Esim. nykyinen hallitsija Kuningatar Elizabeth II on saavuttanut kunnioitettavan määrän niin vuosia vallankahvassa kuin ikävuosinakin. Niitä ikävuosia on tulossa täyteen 90 huhtikuussa 2016 ja kunnon juhlat ovat toukokuussa Windsorin linnassa. Lähestyvä merkkipäivä näkyy varsinkin englantilaisissa lehdissä, kirjoissa ja kirjojen uusintapainoksissa. Omalta osaltaan tässä naisessa kiehtoo se, ettei hän ole koskaan näiden vuosien aikana antanut henkilöhaastattelua.

Politiikan saralla ovat tottakai meidän oma presidenttimme Tarja Halonen sekä USA:n entiset ulkoministerit Madeleine Albright ja Hillary Clinton. Albrighthan oli ensimmäinen USA:n ulkominsterinä toiminut nainen. Parhaiten tämä nainen muistetaan hänen lausahduksestaan:"'There is a special place in Hell for women who don't help other women (Helvetissä on erityinen paikka naisille, jotka eivät auta muita naisia).

Hillary Clinton on ottanut "tehtäväkseen" tulla valituksi USA:n ensimmäiseksi naispresidentiksi marraskuun 2016 vaaleissa. Ainakin toistaiseksi kaikki näyttää sujuvan aika onnellisten tähtien alla. Joskin olen aiemmin ajatellut että Amerikka on loppujen lopuksi kuitenkin vanhoillinen maa, jossa ei tulla näkemään naista presidenttinä, mutta valitsivathan he Obamankin, joten miksei siis Hillary Clintoniakin. Jos vaaleissa vastakkain ovat miljärdööri Donald Trump ja Hillary Clinton, niin sanoisinpa että Clinton pesee Trumpilla lattian mennen tullen. Näissä naisissa tottakai kiehtoo valta, vaikka valtaa on kautta aikain pidetty hyvinkin miehisenä symbolina. Tuntuu hassulta ajatella, että kyseessä on maa, jossa kaukana ei ole aika, jolloin fiktiivinen, tv-sarjan demokraattinen presidentti olisi vaaleissa voittanut selvästi istuvan presidentin. Voiko "maailman vaikutusvaltaisin mies" ollakin nainen? Sen näemme marraskuussa 2016.

Valkokankaalla Katherine Hepburn tunnettiin vahvoista naisrooleista. Itse tutustuin tähän suureen tähteen teinivuosina eräänä kesänä, kun tv:ssä pyörivät nuo unohtumattomat elokuvat yhdessä Spencer Tracyn kanssa. Sarjan päätti dokumentti Tracysta, jossa kertojana oli Katherine Hepburn. Parillahan oli Hollywoodissa yleisesti tiedossa ollut salasuhde vuosikausia. Muistan vieläkin sen liikuttavan kohdan, jossa Hepburn luki kauan Tracyn kuoleman jälkeen tälle kirjoittamansa kirjeen.

Entä jos eläisikin lopun elämänsä täysillä yhtä täynnä intohimoa niin elämää kuin miehiäkin kohtaan kuin kahdeksan kertaa naimisissa ollut Elizabeth Taylor? Tarttuisi hetkeen ja antaisi vain mennä kuin kissa kuumalla katolla? Kenties siinä maailmassa, jossa USA:ta hallitsee fiktionaalinen demokraattien presidentti Josiah "Jed" Bartlet...ehkä siinä maailmassa se miehen euro on myös naisen euro. Tavataanhan taas?