Kerrottavaksi jotain hyvää: karmeen makeet sukkikset

Tässä päivänä eräänä, kun Kirjastokuningatar oli jalkautunut kansan pariin, vastaan tulla tupsahti Kotosen kultturelli Elli-täti uljaalla mustalla ratsullaan. Hetkisen aikaa kuulumisia vaihdettuamme hän ehdotti kertovansa jotain hyvää. Kotosen Elli-täti kultturellina persoonana oli vailla leffaseuraa. Niinpä sovimme, että istuisimme seuraavalla viikolla elokuvateatterissa vierekkäisissä penkeissä yhdessä katsomassa josko valkokankaalla olisi meille kerrottavanaan jotakin hyvää. Edellisen kerran olimme suunnitelleet yhdessä menevämme katsomaan epävireistä sopraanoa, mutta Kirjastokuningattaren aika ajoin leviävä pää sabotoi ne suunnitelmat.

  (Kirjastokuningatar kiittää kuvan ottanutta ystäväänsä)

Elokuva oli Jojo Moyesin kirjaan perustuva "Kerro minulle jotain hyvää". Ennakkoon arvelutti hieman, miten synkkiäkin sävyjä saanut tarina kääntyisi valkokankaalle ilman suurta paatoksellisuutta siitä, onko ihmisellä itsellään oikeus päättää missä ja miten hän päivänsä päättää (kyllä on). Tarinahan kertoo Louisa "Lou" Clarkista, joka tarvitsee työtä, koska hänen perheensä tarvitsee myös Loun palkan tullakseen toimeen. Saatuaan lopputilin kahvilasta, Lou löytää itsensä Traynorin perheen palveluksesta perheen aikuisen pojan Williamin henkilökohtaisena avustajana/omahoitajana. William on pyörätuolissa neliraajahalvaantuneena, kun kännykkä, moottoripyörä ja sadesää olivat miehelle melkein tappava yhdistelmä. Ennen niin aktiivinen ja urheilullinen mies on nyt vankina omassa ruumissaan, ei näe elämässään mitään hyvää ja on myös vakaasti päättänyt päättää itse omasta kohtalostaan.

Elokuva lähti hieman yskähdellen käyntiin, mutta paransi menoaan kuin sika juoksuaan vanhan sanonnan mukaan. Sorry arvon daamit, Sam Claflin Will Traynorin roolissa ei toiminut edes risuparran ajamisen jälkeen. Tai sitten syy on siinä, että Loun roolissa Emilia Clarke varasti koko elokuvan ihan täydellisesti. Alussa en kauheasti tykännyt hänestäkään, mutta pian olin jo aivan myyty. Miten ihana ja valloittava näyttelijätär hän onkaan. Kuka elokuvan nähnyt voi unohtaa kertomuksen kimaltelevista saappaista ja kimalaissukkahousuista? Ehdottomasti Clarken paras kohtaus täynnä kuplivaa elämäniloa.

Joskin Kirjastokuningattaren huomion vei ensin Williamille vanhaan talliin rakennettu asunto...kyllä kelpaisi, kiitos kysymästä. Seuraavaksi huomion veivät elokuvan upeat maisemakuvat...varsinkin talvinen lumisade. Hyvä etten tuntenut niitä lumihiutaleita kasvoillani saakka. Myyty. Ehkä kuitenkin suurin "huomionvarastaja" oli Loun aivan fantastisen yliampuva garderobi ja ne kaameen makeet kimalaissukkikset. Kengistä nyt puhumattakaan. Ei ollut punaisia pohjia, mutta oli aivan ihania kukkakuvioisia pohjia. Itse en kyllä edes pimeässä vetäisi ylleni sellaisia vaatteita mitä Lou elokuvassa käytti, mutta hänen roolihahmolleen ne sopivat todella fantastisesti. Vaatteet toivat vielä lisäeloa Loun henkilöhahmoon ja oli helppo huomata miksi Willinkin oli mahdotonta vastustaa häntä vaikka kuinka olisi halunnut.

"Kerro minulle jotain hyvää" on elokuva, joka on ehdottomasti nautittava "tyttökaverin" kanssa. "Tyttökaverin", joka ymmärtää kaameen makeiden kimalaissukkahousujen päälle ja joka vielä antaisi sinun pukeutuakin niihin.

Leffanautinnon kruunasi kotimatkalla kurvaus paikallisen noutoruokapaikan kautta ja sen antimien nauttiminen yhdessä ylimmän hovimarsalkan kanssa. Loppuilta passasikin sitten viettää parkkeerattuna sohvalle muistellen niitä kameen makeita sukkiksia. Joten eiköhän tavata taas?

PS. Kotosen Elli-tädille tiedoksi...jos mennään siniveristen kanssan elokuviin 7. kuukautena, niin tottakai otetaan rivistä 7 paikka nro.7. Duh! Se ei ollutkaan silkkaa sattumaa ;-)